RUNOUDEN JA LAULUN HURMIOITUNEET KASVOT

 

Klassisen antiikin Orfeus-myytin

ja

orfilaisen mysteeriuskonnon alkulähteillä

Kuva:

Jean Delville: La Morte d’Orphée. 1893. Guggenheim Museum: New York.

 

Johdanto

Orfeus ja Eurydike ovat antiikin Kreikan mytologian hahmoja, jotka korkeakulttuurin ystävät tuntevat mm. lukuisten oopperoiden päähenkilöinä – mainittakoon tässä yhteydessä mm. Claudio Monteverdin (1607), Christopher Gluckin (1762), Joseph Haydnin (1791), Jacques Offenbachin (1858) ja Philip Glassin (1993) kuuluisat oopperat. ¹ Orfeus-teemaisen oopperan säveltäminen kävi mielessä myös mm. Jean-Philippe Rameaun (1683-1764) ja myös Claude Debussyn (1862-1918) kohdalla, mutta vakavampi kehittely jäi näiltä molemmilta lähinnä vain aikeeksi. ² Myöskin lukuisat kuvataiteilijat ja kuvanveistäjät ovat klassillisesta antiikista alkaen inspiroituneet Orfeuksen ja Eurydiken hahmoista; Erityisen innokkaita Orfeus-myytin uudelleentulkitsijoita olivat 1800-luvun symbolistit, joiden joukosta mainittakoon mm. ranskalainen kuvataiteilija Gustav Moreau (1826-1898), joka palasi Orfeus-teeman pariin yhä uudelleen ja uudelleen,³ sekä ranskalainen kuvanveistäjä Auguste Rodin (1840-1917), jolle kävi samoin, ⁴ ja tietysti mainittava on myös saksalainen taidemaalari Franz von Stuck (1863-1928), ⁵ eikä tätä aihetta ei kaihtanut myöskään suomenruotsalainen taidemaalari Magnus Enckell (1870-1925). ⁶

Ranskalaisen seminobelistikirjailija, vasemmistoajattelija ja eksistentionalistifilosofi Jean- Paul Sartren (1905-1980) tuotannossa ilmenee käsite Orphée noire (suom. ”Musta Orfeus”) , jolla hän viittaa etnisesti afrikkalaista alkuperää olevaan vallankumoukselliseen, joka tulee lakkauttamaan ihmiskunnan historiassa eurooppalaisten kansojen toteuttaman, vuosisataisen afrikkalaisten kansojen hyväksikäytön ja orjuutuksen. Jean-Paul Sartre käyttää tuota käsitettä ensi kerran esipuheessaan teokseen Leopold Senghor & Aimé Cécaire (toim.) : L’Anthologie d’un nouvelle poésie nègre et malgache de languege francaise (1948), joka esittelee ranskankielistä afrikkalaista (madagaskarilaista) runoutta. ⁷ Teoksen toimittajat tunnetaan sittemmin afrikkalaisen filosofian historiassa merkittävinä négritude- aatteen kehittäjinä. ⁸ Edelleen mainittava, että Orfeuksen ja Eurydiken rakkaus tunnetaan suomalaisen modernistirunoilija Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) vaikuttavimpiin lukeutuvan runokokoelman Orfiset laulut (1960) keskiössä olevan sikermän nimeltä Orfeus-muunnelmat avainteemana. Vielä lisättävä, että Orfeus ja Eurydike tunnetaan myös mm. Jean Cocteaun Orphée(1950)-klassikkoelokuvan päähenkilöinä.

Tässä kirjoituksessani olen kartoittanut, millaisia hyvin ilmeisiä ennakkoaavistuksia ja enteitä klassisen antiikin Orfeus-myytti ja muinaisen Kreikan orfilainen mysteeriuskonto sisälsivät maailmanuskontojen mitä erilaisimmista pyhistä teksteistä ja hengellisistä traditioista. Erityisesti olen keskittynyt vertailemaan klassisen antiikin orfilaista traditiota klassisen kristinuskon pyhiin teksteihin, antiikin kristilliseen traditioon, antiikin gnostilaisuuteen ja kalevalaisen mytologian Lemminkäistä koskeviin tarinoihin. Tutkimusmetodini kuuluu vertailevan uskontotieteen piiriin. Tärkeä metodologinen viitekehys tässä tekstissäni on ollut jungilainen syvyyspsykologia. Tämä tarkoittaa, että kartoitan tarinaperinteiden semanttisia yhtymäkohtia, jolloin tutkimusmetodini on usein pikemminkin ”assosioiva”, ei niinkään historiallis-kriittinen. En siis niinkään pyri tässä osoittamaan hengellisten traditioiden aatehistoriallisia vaikutussuhteita, vaan leimallisemmin oletan yhtymäkohtien ja samankaltaisuuksien taustalla olevan kollektiivisen tiedostamattoman vaikutuksen näiden hengellisten traditioiden muotoutumiseen. Tutkimuksessani olen hyödyntänyt klassisen antiikin alkuperäislähteitä etenkin suomen- ja englanninkielisinä käännöksinä ja myös tähän aihepiiriin liittyvää suomen- ja englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta. Kalevalaisen mytologian osalta oivallukseni perustuvat etenkin suomenkieliseen tutkimuskirjallisuuteen.

Kuva: Orfeus kesyttää eläimet. 

Roomalainen mosaiikki 200-luvulta jKr. Dallas Museum of Art.

Orfeuksesta

ja

Eurydikestä

Orfeus oli legendaarinen mutta kuolevainen muusikko, runoilija ja profeetta klassisen antiikin mytologiassa ja uskonnossa. Suuri osa häntä koskevista tarinoista keskittyy hänen kykyynsä soitannollaan ja laulullaan ihastuttaa ja lumota luonnon ja kaikki sen olennot - sekä elävät että kuolleet - ja kietoa musikaalisen lumouksen taikapiiriinsä myös sekä ihmiset että jumalat, mutta toisaalta myös hänen matkaansa aliseen maailmaan ja traagiseen kuolemaansa bakkhanttien pahoinpitelemänä. Klassisen antiikin tarinat Orfeuksesta ilmentävät inspiroituneen runolaulajan arkkityyppistä teemaa. Kaj Noschis (2012, 116-117) määrittelee jungilaisessa syvyyspsykologiassa keskeisen käsitteen ’arkkityyppi’ seuraavasti:

Vaikka Jung ei olekaan ensimmäinen, joka käytti termiä ’arkkityyppi’, hän vakiinnutti sen merkityksen. Nykyään sitä käytetään yleisesti viittaamaan tietyn hahmon tai mielikuvan alkuperäiseen malliin tai esikuvaan. Jung käytti arkkityypin käsitettä eri vaiheissa eri tavoin. Alkuvaiheessa, etenkin tutkielmassaan ”Libidon muutokset ja symbolit” (1912), hän puhui arkkityyppien sijaan vielä ”alkukuvista”. Niitä esiintyy tyypillisesti eri kulttuureissa eri aikakausina, ja Jung löysi niitä analysoimiensa potilaiden unista sekä omista unistaan ja näyistään: aina ja kaikkialla tavataan sellaisia kuvia kuin tuhoava äiti, kätketty aarre, sankari joka surmaa hirviön ja niin edelleen. Jung korosti jo tällöin ajatusta siitä, että alkukuviin on latautunut energiaa. Vuonna 1919 hän esitteli termin ’arkkityyppi’, joka viittaa kuvien sisältöä edeltävään rakenteeseen, alkumuotoon, johon perustavanlaatuiseen ja ei- esittävään, joka kuuluu kollektiiviseen tiedostamattomaan ja tuottaa mielikuvia lähtökohtanaan ihmisen kokemukset, muistot ja yksilöllinen tiedostamaton. Jungin mukaan arkkityyppi myös yhdistää vietin ja kuvan, ruumiin ja psyyken. Kyse on psykosomaattisesta käsitteestä, jossa ihmisen mentaalinen ja biologinen puoli yhdistyvät.

Vuodesta 1947 lähtien Jung nimesi kirjoituksissaan tärkeimmiksi arkkityypeiksi varjon, animan, animuksen ja Itsen. Käsitys arkkityypistä pätee vain jungilaiseen psykologiaan, sillä se nojaa näihin neljään käsitteeseen, joita Jung luonnehti ”mielikuvituksen sisältöjä tuottaviksi rakenteiksi”. Ilmauksella ”arkkityyppinen prosessi” Jung tarkoitti henkilökohtaisen muutoksen vaiheita, jotka ovat seuranneet toisiaan samalla tavoin koko ihmiskunnan historian. ⁹

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty lukuisia spekulaatiota kreikankielisen nimen Ὀρφεύς [Orfeús] etymologiseksi alkuperäksi. Myöhäisantiikin mytografi Fulgentius ehdottaa alkuperäksi kreikankielistä ilmaisua Oraia-phonos (“paras ääni”), mutta Geoffrey Miles: Classical Mythology in English Literature: A Critical Anthology (1999, 51) kertoo, että nykytutkimus pitää tätä teoriaa epäuskottavana. Myöhempiin arvailuihin lukeutuu sen sijaan kreikankielinen sana órphnē (“pimeys”), jota ehdottaa Noel Cobb: Archetypal Imagination (1992, 240), sekä kreikankielinen sana orphanós (“isätön, orpo”), jota ehdottaa William K. Freiert: "Orpheus: A Fugue on the Polis". 1991; Myth and the Polis, Dora Carlisky Pozzi & John M.Wickersham (toim.). 1991, 46. Mikäli kreikan sana orphanós todella on nimen ‘Orfeus’ etymologinen alkuperä, tätä nimeä voidaan pitää ironisena; Pseudo-Apollodorus: Bibliotheke (1.3.2) nimittäin kertoo, että Orfeuksella oli peräti kaksi isää: Hänen biologinen isänsä oli Traakian kuningas Oeagros ja henkinen isänsä Apollo-jumala. Robert S. E. Beekesin Etymological Dictionary of Greek (1969)-klassikkotutkimuksen "Ὀρφανός”-artikkeli arvelee Orfeus-nimen hypoteettisen taustan olevan protoindoeurooppalainen sanajuuri *h₃órbʰos (“orpo, orja, palvelija”) ja/tai sitä lähellä oleva verbijuuri *h₃erbʰ (“muuttaa uskollisuuden, kuuliaisuuden, statuksen ja/tai omistajuuden luonnetta”). ¹⁰

Samoin kuin kristityille Jeesus Kristus on Jumalan Poika ja kristinuskon perustaja, antiikin Kreikan orfilaisille Orfeus oli profeetta ja nk. orfisten mysteerien perustaja. Uuden testamentin apokryfiteksteihin lukeutuvassa kirjoituksessa nimeltä Kristuksen laskeutuminen tuonelaan, joka muodostaa toisen osan Nikodeemuksen evankeliumissa, voidaan nähdä kaikuja antiikin Kreikan Orfeus-myytistä ja Orfeusta itsessään voidaan pitää tuonelanmatkansa johdosta kristusmaisena hahmona ja/tai Kristuksen enteenä antiikin Kreikan mytologiassa. ¹¹ Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaiselle Jeesus Kristus oli väkevästi uudestisyntynyt Orfeus. Kristinuskon ja orfilaisuuden sielunveljeyteen viittaa myös tosiseikka, että Orfeus lumoamassa musiikillaan eläimet oli suosittu Kristuksen symboli varhaiskristillisessä taiteessa. ¹² Orfeuksen tavoin myös Johannes Kastajan ruumis häväistiin leikkaamalla hänen päänsä irti kehosta (vrt. Matt. 14: 1-12).

W. K. C. Guthrie (1952, 17-18) on kirjoittanut, että ”Orfeusta voidaan pitää ihmiskunnan ensimmäisen mysteeriuskonnon perustajana ja ensimmäisenä, joka opetti ihmiselle mysteeri- ja puhdistumisriittejä.” ¹³ Antiikin kreikkalaiset pitivät Orfeusta huomattavimpana kaikista muusikoista ja runoilijoista, mitä kuvastaa sananparsi: ”Hermes keksi lyyran, mutta Orfeus viritti sen täydelliseksi. ” Runoilija Simodes Coaslainen kertoo, että Orfeuksen soitanto saattoi lumota puut ja kivetkin tanssimaan ja kääntää jopa jokienkin virtaussuunnan. 500-luvulla eKr. eläneen Ibycuksen runot ovat nykyisin tunnetuista lähteistä varhaisimpia, joissa nimi ’Orfeus’ mainitaan, mutta Homeros ja Hesiodos eivät sitä käytä. Historioitsija Hellanikos Lesboslaisen mukaan Orfeus tosin oli sekä Homeroksen että Hesiodoksen esi-isä. ¹⁴ Strabonin Geographica (7. kirja, 7.luku; fragmentit 18-19)-teos kertoo Orfeuksen olleen kuolevainen ihminen, joka syntyi ja kuoli kylässä Olympos-vuoren lähettyvillä; Orfeuksen tarkaksi syntymäpaikaksi kerrotaan tässä Pimpleian kylä. ¹⁵ Pausanias: Kreikan kuvaus (Korintti. 2.30.1) pitää Orfeusta nk. orfilaisten hymnien säveltäjänä. ¹⁶ Monet antiikin Kreikan tunnetut kirjailijat uskoivat Orfeuksen olleen historiallinen hahmo, mutta toisin ajatteli Aristoteles, joka piti Orfeuksen kirjoittamiksi uskottuja tekstejä väärennöksinä; Näin kertoo siis Marcus Tullius Cicero: De Natura Deorum (I. 38. 107), mutta Aristoteleen De Philosophia-teos, johon hänen Orfeusta koskevat väitteensä ilmeisesti sisältyvät, on kadonnut. ¹⁷ Antiikin hellenistisen filosofian historiaa käsittelevässä Merkittävien filosofien elämät ja opit (Kirja I; Esipuhe; jakso 5)-klassikkoteoksessaan Diogenes Laërtios spekuloi väitteellä, jonka mukaan Orfeus oli Kreikan filosofeista ensimmäinen, mutta lopulta päätyy kuitenkin torjumaan tämän. ¹⁸

Carl Kerényi (1978, 280) huomioi, että Pythiaoodeissa ( 4.4.315) Pindaros kutsuu Orfeusta ”laulannan isäksi” ja identifioi hänet Traakian kuningas Oeagroksen ja muusa Kalliopen pojaksi.¹⁹ Klassisen mytologian valossa Kalliope on muusista vanhin ja hänen suojeluksessaan on kaunopuheisuus ja varsinkin eeppinen runous; Hesiodoksen Theogonia(r. 79-80)-teoksen mukaan hän on muusista ”tärkein, suurten hallitsijoidenkin seuralainen”. ²⁰ Tarinan mukaan Orfeus vietti elämänsä varhaiset vuodet Parnassos-vuorella äitinsä Kalliopen ja tämän kahdeksan lumoavan kauniin muusasisaren seurassa. Siellä hän tapasi kerran Apollon, joka mielistyi Orfeukseen niin kovin, että antoi tälle lahjaksi kultaisen lyyran ja opetti häntä soittamaan sitä. Apollo itse oli saanut lyyran Hermeeltä kolmekielisenä, mutta Orfeus viritti Apollon lyyran seitsenkieliseksi symboloimaan seitsemää taivasta, sillä hän tahtoi musiikkinsa heijastavan taivaallisten sfäärien harmoniaa. ²¹ Kalliope-äiti täydensi Orfeuksen tiedot ja taidot vielä opettamalla häntä tekemään säkeitä laulujaan varten. ²² Pindaros kertoo myös, että Orfeus oli harpisti Jasonin johtamien argonauttien joukossa, mutta Apollonios Rhodoslainen kertoo argonauttien bardin olleen pikemminkin Philammon. ²³ On kuitenkin olemassa kolme tarinaa, joista kunkin mukaan juuri Orfeus pelasti argonauttien hengen. Ensimmäisen näistä kertoo Pseudo-Apollodorus: Bibliotheke (1.9.25), jonka mukaan Orfeus käänsi soitannollaan argonauttien huomion pois seireenien laulusta.²⁴ Toisen tarinan mukaan Orfeuksen musiikki lumosi Cyanean liikkuvat kivet (Symplēgádes, ”Yhteentörmäävät”), jonka johdosta argonautit saattoivat purjehtia turvallisesti niiden ohitse Bosporinsalmessa. Kolmannen tarinan mukaan Orfeus hypnotisoi musiikillaan Kolkhiin lohikäärmeen Georgiassa, joka mahdollisti argonauteille Kultaisen taljan (Chrysómallon déras) anastamisen. Kaikki nämä kolme tarinaa sisältyvät Argonautica Orphica-runoelmaan. ²⁵

Tunnetuin Orfeusta koskeva tarina liittyy tämän ja Eurydiken väliseen rakkauteen, johon viittaa mm. Platon Pidot(179d)-dialogissa. Ovidiuksen Muodonmuutoksia (X)-teos kertoo, että Eurydike oli lupautunut avioliittoon Orfeuksen kanssa ja käveli hääpäivänsä aamuna korkeassa ruohikossa. Silloin muuan satyyri ihastui Eurydikeen ja alkoi kosiskella tätä. Eurydike pelästyi ja pakeni satyyria, jolloin hän astui epähuomiossa käärmeiden pesään. Tällöin yksi käärmeistä puri Eurydikea kantapäähän, jonka seurauksena hän kuoli. Orfeus löysi pian Eurydiken kuolleen ruumiin, jonka vierellä hän lauloi ja soitti surumielisen laulun, joka sai kaikki nymfit ja jumalatkin kyyneleisiin. Näiden surijoiden suostuttelemana Orfeus matkusti aliseen maailmaan hakemaan rakastettuaan, Eurydikeä takaisin elävien kirjoihin. Ovidius (X. 40-77) kertoo, että Orfeuksen soitto ja laulu lumosivat Manalan asukkaat: Iksionin pyörä pysähtyi, Sisyfoksen kivi lakkasi pyörimästä ja Tantalos unohti janonsa. Orfeuksen musiikki sai myös Manalan hallitsijoiden, Hadeksen ja Persefonen sydämet heltymään ja nämä päästivät Eurydiken Orfeuksen matkaan - mutta yhdellä ehdolla: Orfeus ei saisi kääntyä takaisinpäin katsomaan Eurydikeä ennen kuin vasta molempien tullessa ylempään maailmaan. Orfeus kuitenkin unohti ehdon aivan viime hetkellä ja katsoi taaksensa juuri Manalan valtakunnan ovella, jonka johdosta Eurydike vajosi takaisin aliseen maailmaan. Tyrmistynyt Orfeus yritti päästä uudelleen Manalaan, mutta lautturi Kharon ei laskenut häntä yli Styxin ja niin Orfeus palasi suruissaan Traakiaan.²⁶ Samansuuntaisesti tarinoi Vergiliuksen Georgica (453-527)-runoelma, ²⁷mutta Platon kertoo saman hieman toisin. Platonin Pidot(179d)-dialogin Faidros-hahmon mukaan Orfeus oli pelkuri, koska ei suostunut itsemurhaan, vaan sen sijaan yritti petkuttaa jumalia; ²⁸Platon siis antaa ymmärtää, että Orfeus toimi hybriksen vallassa, jota seurasi jumalten oikeutettu kosto: Nemesis. Nykytutkimus kuitenkin olettaa, että alkuperäisen muinaiskreikkalaisen tarinaversion mukaan Orfeus onnistui pelastamaan Eurydiken, mutta jostain syystä Platon muutti tämän juonenkäänteen ja myöhemmin tästä versiosta tuli standardi. ²⁹

Ovidiuksen Muodonmuutoksia (XI. 1-66)-teos kertoo, että Orfeus pakeni suruaan vuorille, jossa hän kieltäytyi mainadien eli bakkhanttinaisten lähentelyistä. Menetettyään rakkaan Eurydikensä toistamiseen Orfeus ei enää tahdo kajota naisiin, vaan rakastaa nuoria poikia.³⁰ Luultavasti juuri tähän tarinaan perustuu Albrecht Dürerin (1471-1528) kuuluisa piirustus ’Orfeuksen kuolema’, jonka yhteydessä on saksankielinen kirjoitus: Orfeus, der erst puseran (”Orfeus, ensimmäinen sodomiitti”). ³¹ Orfeuksen hengellinen hartaus kohdistuu nyt Apolloon samalla, kun hän kääntää selkänsä Dionysokselle. Tästä hurjistuneet Dionysoksen palvojat, bakkhantit repivät Orfeuksen kehon kappaleiksi ja heittivät hänen päänsä jokeen, mutta vielä joessakin Orfeuksen pää huusi Eurydiken nimeä. Sittemmin Orfeuksen pää ja lyyra ajautuivat Lesboksen saarelle, jossa pää oli yhä elossa ja profetoi - kunnes Apollo hiljensi sen. Tämän jälkeen muusat nostivat Orfeuksen lyyran taivaalle tähtikuvioksi ja hautasivat Orfeuksen ruumiin kappaleet Leibethraan, Olympos- vuoren lähelle paikkaan, jonka yllä satakieli lauloi erityisen kauniisti. Kun Leibethran Sys-joki tulvi, makedonialaiset siirsivät Orfeuksen maalliset jäännökset turvaan Dioniin, Makedoniaan. Ovidiuksen (XI. 61-66) mukaan Orfeuksen sielu sai lopulta levon palattuaan aliseen maailmaan, jossa se kohtasi jälleen rakastettunsa Eurydiken. ³² Pausanias: Kreikan kuvaus (Boeotia. 9.30.1) kertoo toisen tarinaversion, jonka mukaan Orfeus matkusti Thesprotian Aornumiin, jossa hän suruissaan teki itsemurhan. Pausanias (9.30.9-11) kertoo myös kolmannen tarinaversion: Zeus iski Orfeuksen salamalla kuoliaaksi kostoksi jumalallisten mysteerien paljastamisesta ihmisille. ³³

 

Kuva: Louis Bouquet: La Morte d’Orphée. 1939.

 

Klassisen antikin

orfilaisuus

mysteeriuskontona

Tarut Orfeuksesta ja Eurydikestä vaikuttivat antiikin Kreikassa nk. orfilaisen mysteeriuskonnon syntyyn. Orfilaisen mysteeriuskonnon perustus oli Orfeuksen kirjoittamiksi kerrotut, kreikankieliset, heksametri-mittaan kirjoitetut nk. orfilaiset hymnit. Orfilaisten hymnien kirjallisuudenlaji on saattanut alkaa kehittyä jo noin 600-500-luvuilla eKr, mutta nykytutkimuksen valossa sen myöhemmät kerrostumat saattavat olla vuosisatoja nuorempia. On kuitenkin merkitsevää, että näissä hymneissä ei ole havaittu lainkaan kristillistä vaikutusta, päinvastoin. Merkitsevää on myös, että antiikin kristityt kirkkoisät, jotka toisinaan halusivat arvostella orfilaisia oppeja, käyttävät systemaattisesti niiden esimerkkinä juuri orfilaisia hymnejä, mikä korostaa niiden merkitystä antiikin orfilaisuuden autenttisena alkuperäislähteenä. Nykytutkimus ei usko yhteen kirjoittajaan tämän kirjallisuudenlajin kohdalla, vaan olettaa useita kirjoittajia, joista eräs varhaisimpia on saattanut olla Pythagoras. Pythagoraan ja antiikin orfilaisuuden opeissa onkin lukuisia samankaltaisuuksia, joista yksi näkyvimpiä on metempsýkhōsis- eli jälleensyntymisoppi. Thomas Taylorin (1792) mukaan orfilainen näkemys kosmoksen harmoniasta ja Apollon lyyrasta sen taivaallisten sfäärien musiikin ilmentäjänä periytyy Pythagoraalta; Hän kertoo myös, että myöhemmin saman käsityksen omaksui Platon. ³⁴ Pythagoralaisuuden merkittävä aatehistoriallinen panos antiikissa oli uudistaa orfilaisuutta kuten orfilaisuus oli uudistanut Dionysos-kulttia sitä ennen, kertoo Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia (1999a, 35, 49).

Antiikin Kreikassa orfilaisia hymnejä pidettiin mytologis-uskonnollisen tiedon varastona samaan tapaan kuin Hesiodoksen Jumalten synty-teosta, jonka rivejä resitoitiin mysteeri- ja puhdistumisriiteissä. Platon kertoo Valtio(364c)-teoksessaan, kuinka vaeltelevat, orfilaiset kerjäläispapit tarjoilivat palvelujaan rikkaille, jotka halusivat osallistua orfilaisiin puhdistumis- ja mysteeririitteihin.³⁵ Ne, jotka olivat aivan erityisen vihkiytyneitä orfilaisiin riitteihin ja hymneihin, elivät selibaatissa ja olivat kasvissyöjiä, jonka piiriin luettiin myös kuolleiden palvontaan yhdistettyjen kananmunien ja papujen välttäminen – tällaisesta hurskaudesta käytettiin kreikankielistä nimitystä Orphikos bios (”orfilainen elämäntapa”). Vanhin antiikin orfilaisuudesta kertova nykypäivään säilynyt dokumentti on Makedoniasta vuonna 1962 löytynyt nk. Dervenin papyrus, joka sisältää katkelman orfilaisesta Rapsodinen Theogonia-teoksesta ja sen kommentaarin. Kirjoitus on sisällöltään ajoitettu 400-luvulle eKr. ja yhdistetty esisokraattisen filosofi Anaksagoraan piiriin. Dervenin papyrus on fyysisesti ajoitettu Makedonian Filippus II:n valtakauteen 340-luvulla eKr. ja sitä pidetään kaikkien aikojen vanhimpana Euroopasta löydettynä kirjallisena dokumenttina.³⁶ Merkittävänä antiikin orfilaisuudesta kertovana alkuperäislähteenä on pidetty myös Argonautica Orphica-runoelmaa, jossa Orfeuksen seikkailuista kerrotaan minä-muodossa. Tämä teos on kuitenkin ajoitettu vasta noin 400-500-luvuille jKr., mutta se muistuttaa suuresti Apollonios Rhodoslaisen Argonautica-teosta 200-luvulta eKr., johon se selvästi perustuu. ³⁷

Perinteisen kreikkalaisen käsityksen mukaan Orfeus oli näkijä ja tietäjä, joka hän hallitsi magian ja astrologian salat ja määritteli orfilaisten tekstien kuvaamat mysteerit. Homeros: Ilias (6.119–143) on kuitenkin ensimmäisenä kertonut tarinan, joka välittää vaikutelman Dionysoksen kultin olevan orfilaisuuden edeltäjä ja täten vanhempi kuin se. Tarinan mukaan muinainen Traakian kuningas Lykûrgos kielsi Dionysos-kultin valtakunnassaan ja vangitsi sen palvojat eli satyyrit ja mainadit/bakkhantit, joita hän piti valtansa uhkana. Homeroksen mukaan kuningas Lykûrgos yritti myös surmata myös Dionysos-jumaluuden itsensä, kun kuuli tämän olevan valtakunnassaan, mutta hän kuitenkin onnistui pakenemaan Thetis-nymfin luo.³⁸ Ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle jKr. ajoitettu Pseudo-Apollodoruksen Bibliotheke (3.5.1)-teos jatkaa Homeroksen aloittamaa tarinaa kertomalla, että tämän jälkeen Dionysos rankaisi kuningas Lykûrgosta hulluudella, jonka puuskassa tämä surmasi oman poikansa, kun luuli hänen olevan Dionysos-kultissa pyhänä pidetty murattiköynnös. Lisäksi Dionysos lähetti Traakiaan kuivuuden niin pitkäksi aikaa kuin kuningas Lykûrgos jätettiin rankaisematta teostaan. Tämä johti siihen, että Lykûrgoksen alamaiset surmasivat kuninkaansa hyvin raa’asti revityttämällä tämän raajat irti villihevosilla. ³⁹ Hieman toisin tarinan kertoo 100-luvulla eKr. kreikaksi kirjoitettu Diodorus Siculus: Bibliotheke Historike (II.35-IV.58), jonka mukaan traakialainen Khárôps paljasti kuningas Lykûrgoksen juonen Dionysokselle, jonka jälkeen Dionysos itse bakkhantti- ja satyyrikannattajineen vangitsi ja teloitti Lykûrgoksen. Traakian kuninkaaksi nousi sitten Khárôps, jolle Dionysos uskoi nimeään kantavan mysteeriuskonnon salaisuudet. Khárôps sen sijaan välitti nämä mysteerit pojalleen Oeagrokselle, josta tuli myöhemmin Traakian kuningas, ja tämän puolisolle eli Kalliope-muusalle. Näiden poika oli siis myyttisen kultakauden kuuluisa bardi, muusikko, mystikko Orfeus, summaa Diodorus Siculus (I.14). ⁴⁰

Pseudo-Apollodorus (1.3.2) ja Pausanias (9. 30. 3) kuitenkin kertovat, että Orfeus ei ole vain orfilaisuuden perustaja, vaan myös Dionysoksen ja Apollon kulttien perustaja. ⁴¹ Diodorus Siculus (3.65.4-6) täsmentää, että Orfeus oli hengellinen uudistaja, joka teki muinaiskreikkalaiseen Dionysoksen kulttiin niin merkittäviä muutoksia, että tämän jälkeen myös sitä voidaan kutsua orfilaiseksi. ⁴² Dionysokseen antiikin Kreikassa liitetyistä tarustoissa voidaankin nähdä kaikuja Orfeukseen liitetyissä taruista – ja/tai myös päinvastoin. Seuraavaksi Dionysoksen tarina orfilaisen Rapsodinen Theogonia-teoksen mukaan: Ylijumala Zeus ihastui jumalatar Demeteriin, mutta tämä kuitenkin pakeni häntä käärmeeksi tekeytyen. Niinpä Zeuskin muutti muotoaan käärmeeksi ja näin hän pian vietteli Demeterin. He saivat jumalatartyttären, joka sai nimekseen Persefone. Kun Persefonen kasvoi nuoreksi naiseksi, Zeus ihastui myös häneen ja niin myös tytär sai paeta käärmeen hahmossa. Niinpä myös Zeus muutti muotoaan jälleen kerran käärmeeksi ja hän vietteli myös Persefonen. Sittemmin Persefone synnytti Zeukselle pojan, joka sai nimen Zagreus. Zeuksen virallinen puoliso Hera kuitenkin vihastui tästä ja määräsi titaanit murhaamaan Zagreuksen. Niinpä titaanit repivät ja söivät Zagreuksen, jonka seurauksena Zeus vihastui ja iski heidät salamalla kuoliaaksi. Tuhkasta nousi titaanien jälkeläiset: Syntinen ihmiskunta, jolla oli alusta alkaen merkillisen kaksijakoinen luonne: Heidän fyysinen kehonsa koostui titaanien tuhkasta ja sielunsa jumalallinen kipinä Zagreuksesta. Koska titaanien, jotka olivat murhanneet Zagreuksen, katsottiin olevan ihmisten esi-isiä, koko ihmiskunta oli perisynnin tahraama. Sen seurauksena sielu (psykhḗ) oli suljettu ruumiiseen (sôma) kuin vankilaan tai hautaan. Zeus ihastui sitten vielä Semeleen, joka oli Kadmoksen ja Harmonian kuolevainen tytär. Zeus sai Semelen suosion ja pian Semele oli jo raskaana. Semelen odottaessa Zeuksen lasta, mustasukkainen Hera kuitenkin sai hänet pyytämään, että Zeus ilmestyisi todellisessa luonnossaan. Zeus teki näin, mutta Semele ei kestänyt näkyä, vaan paloi poroksi. Zeus pelasti kuitenkin poikansa kätkien hänet omaan reiteensä, josta hän myöhemmin syntyi. Poika sai nimekseen Dionysos ja hänen kerrotaan olevan uudestisyntynyt Zagreus; Dionysoksen luvataan myös armollisesti pelastavan jällensyntymisen surusta ja vaivasta hurskaat ja puhdassydämiset sielut, jotka pelkäävät ja kunnioittavat jumalia. ⁴³

Helvetin Sananlaskuissaan William Blake (1993, 54) kirjoittaa ironisesti: ”Vankilat on Lain kivistä, Porttolat Uskonnon tiilistä rakennettu”. Tiedämme, että moniin antiikin mysteeriuskontoihin kuului seksuaalista libertinismiä ja nk. orgiastisia piirteitä. Orgiastisiksi piirteiksi hengellisyydessä voidaan ymmärtää siis rituaalinen poikkeaminen esimerkiksi seksuaalisuuden, pukeutumisen, ruokailun ja juomisen, kommunikaation ja/tai kielen tyypillisten käytäntöjen totunnaisesta kaavasta ja/tai niiden peräti niiden tietoinen kääntäminen päälaelleen, jonka symbolinen tavoite on usein anarkistinen ja/tai karnevalistinen ”paluu luontoon”. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen mukaan kreikankielisen sanan orgia etymologinen alkuperä on kreikan substantiivi orgê (” ylenpalttinen intohimo, kiivailu, viha”), mutta kielitieteellinen nykytutkimus selittää tämän sanan alkuperäksi useimmiten pikemminkin kreikan verbin erdô (”antaa uhriksi, uhrata”), jonka perfektimuoto on eorga. Bysanttilaiset kielitieteilijät liittivät kreikankielisen käsitteen orgia erityisesti antiikin Kreikan mysteereihin, joita vietettiin varsinkin viinin, hurmion, jumalallisen manian ja hedelmällisyyden jumalan Dionysoksen kunniaksi, mutta merkitsevästi vielä hispanialainen, kristitty runoilija Aurelius Prudentius (348 – n. 410) käyttää nimitystä orgia viitatessaan kristinuskon riitteihin, - kyseisen käytännön esimerkiksi kirkkoisä Hieronymus Stridoniumlainen (347-420) kuitenkin selvästi torjuu. ⁴⁴ Antiikin Kreikan Dionysokselle omistetussa mysteeriuskonnossa orgia ymmärrettiin absoluuttisena hengellisen uhrauksen muotona, jossa profaanin järjestyksen järkyttämisellä sekä totunnaisten rajojen rikkomisella dionyysisen kultin harjoittaja pyrki saavuttamaan absoluuttisen pelastuksen sekä täydellisen kosmisen ykseyden tilan imitoiden myyttisen ajan alku- ja lopputilassa vallitsevaa kaaosta ja muuttuen itse ekstaattis-mystisesti jumaluuden kanssa kommunikoivaksi henkilöksi, josta käytettiin nimitystä bacchos tai bacchê (”innoittunut, kiihkeä”). Dionysos-kultille leimallinen orgiastisuus limittyi antiikin Kreikassa paradoksaalisesti kuolleiden kulttiin ja hautajaisiin, joiden jälkihumussa tiedetään usein järjestetyn karnevalistisia juhlallisuuksia ja juhla-aterioita – käytäntö, josta monet antiikin kirkkoisät kuten mm. Ambrosius ja Aurelius Augustinus kirjoittivat vastentahtoisesti, sillä he vastustivat niitä.

Dionysos-kultin orgiastinen ja karnevalistinen luonne synnytti epäluuloa sosiaalista järjestystä vaalivien tahojen suunnalta; Oman aikansa klassisen filologian alan huippututkija Erwin Rohde esitti Psyche (1890-1894)-teoksessaan tunnetun teorian, jonka mukaan antiikin Kreikassakin Dionysos-kultin kohtalona olikin kokea laajamittainen muodonmuutos vallanpitäjien kannalta säyseämmäksi orfilaisuudeksi, jota leimasi päinvastoin äärimmilleen viety askeettisuus, synnintunto ja itsehillintä. ⁴⁵ Sittemmin 1800-luvun fin-de-sièclen dekandenttisessa ilmapiirissä antiikin Kreikan dionyysiselle hengellisyydelle leimallisen orgiastisuuden tradition henkiinherättämiseen pyrki tunnetusti muuan preussilainen klassisen filologian ex-professori Friedrich Nietzsche (1844-1900), joka oli jo nuorena irtisanoutunut virastaan Sveitsin Baselin yliopistossa; Erwin Rohden ystäviin ja kollegoihin lukeutunut Friedrich Nietzsche asetti Der Antichrist (1888, ”Antikristus”)-teoksessaan oman elämänfilosofisen projektinsa tavoitteeksi aikansa kristilliselle valtakulttuurille leimallisen seksuaalikielteisyyden hylkäämisen ja luhistamisen; Myös omaelämäkerrallisessa Ecce homo (1888)-teoksessaan tämä jumalallinen ilveilijä julisti uhmakkaasti: ”Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys.” ⁴⁶

Epifanius Salamislaisen Panarion (I. 2.25)-teos sisältää kuvauksen nk. nikolaiittojen lahkon perustajan Nikolauksen opeista. Tässä lähteessä Nikolauksen kerrotaan olleen Apostolien teoissa mainitun Stefanoksen, ensimmäisen kristityn marttyyrin, tavoin yksi seitsemästä apostolien valitsemasta Jerusalemin kristillisen alkuseurakunnan diakonista (Ap.t. 6:5), mutta ”myöhemmin kuitenkin paholainen luisui hänen sisäänsä ja petti hänen sydämensä”, jolloin ”hän tuli vakavasti haavoitetuksi”. Epifaniuksen mukaan Nikolauksella oli erityisen kaunis vaimo, jonka innoittamana hän opetti:”Hänellä, joka ei harrasta seksiä joka päivä, ei ole osaa ikuisessa elämässä”. ⁴⁷ Isadore Sevillalaisen Etymologiat-teos kertoo Nikolauksen perustaman nikolaiittojen lahkon kultilliseen elämään kuuluneen parinvaihtoa; Tuomas Akvinolaisen Summa contra Gentiles (iii. 124)-teos sen sijaan kertoo tämän lahkon suosineen polygamiaa, jossa vaimojen katsottiin olleen kaikille lahkolaisille yhteisiä. Nikolaiitat mainitaan myös Johanneksen ilmestyksessä (2:1-7), jossa heidän oppinsa merkitsevästi torjutaan hyvin ankarasti. ⁴⁸ Tämän voidaan nähdä todistavan, että myös varhaisen kristinuskon piiriin kuului seksuaalista libertinismiä ja nk. orgiastisia piirteitä, joita vastaan muiden muassa Johanneksen ilmestyksen kirjoittaja kuitenkin näki asialliseksi taistella.

On kenties oireellista, että varhaisimpiin lukeutuva nikolaiittojen oppeja kuvaava kirjallinen lähde antiikissa on juuri kirkkoisä Epifanius Salamislaisen Panarion-teos, jonka pääasiallinen pyrkimys ja punainen lanka on juutalaisten, kristillisten ja gnostilaisten lahkojen torjuminen oikeauskoisen kristinopin näkökulmasta. Gnostilaisuus voidaan nähdä antiikin synkretistisenä uskontona, jossa yhdistyivät hellenistiset, juutalaiset ja kristilliset ainekset, joihin sekoittui elementtejä zarathustralaisuudesta ja orientaalisista mysteeriuskonnoista kuten mithralaisuudesta. ⁴⁹Nykyisin tutkijat tavallisimmin kiistävät yhtenäisen gnostilaisen teologian ja/tai hallinnollisen organisaation olemassaolon, sillä antiikin gnostilaisuuden on nähty koostuneen lukemattomien erilaisten lahkojen kirjosta, joiden rituaaliset ja opilliset ääripäät poikkesivat toinen toisistaan huomattavan paljon. ⁵⁰On kuitenkin merkitsevää, että uskontotieteellisen nykytutkimuksen valossa gnostilaisten lahkojen antiikin Kreikan mysteeriuskonnoista omaksumia aineksia ei ollut niinkään orgiastinen Dionysos-kultti, vaan pääsääntöisesti pikemminkin sen ”kesytetty” versio eli siis varsinkin orfilaisuus. Merkittäviä hellenistisiä vaikutteita gnostilaisuudessa olivat myös valikoivasti omaksutut ja värittyneesti tulkitut Platonin ”dualismi” ja pakanallinen keskiplatonismi, joissa orfilaisuuden vaikutus on niin ikään tuntuva. ⁵¹ Gnostilaisten lahkojen Kreikan orfilaisuudesta omaksumia aatteita olivat esimerkiksi ankara sielun ja ruumiin dualismi, ajatus ihmisen sisimmän jumalallisesta kipinästä, joka oli kylvetty paholaismaista alkuperää olevaan kehoon kuin vankilaan tai hautaan, sekä ajatus sielun jumalallisen kipinän kaipuusta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä, joka voidaan saavuttaa erityisten puhdistautumisrituaalien keinoin, summaa Miguel Herrero de Jáuregui: Orphism and Christianity in Late Antiquity (2010, 106-).

Kuva: 

August Rodin: Orphee et Eurydice sortant l'Enfer. 1893. Metropolitan Museum of Art: New York.

Jumalan kuolema

ja

ylösnousemus: Orfeus

ja

Lemminkäinen

Kalevalan mytologiassa Lemminkäinen on Orfeukseen samastettava shamaanihahmo. ⁵² Tarinat Orfeuksesta ja Lemminkäisestä edustavat kansanrunouden soteriologiaa eli toisin sanoen molemmat käsittelevät sielun pelastusta. Molemmissa tarinoissa toistuu elämän ja kuoleman rajoja uhmaavan rakkauden teema sekä kuolemaa seuraavan ylösnousemuksen teema. Sekä Orfeuksella että Lemminkäisellä on yliluonnollinen taito: Orfeuksen yliluonnollisen kaunis lyyransoitti, Lemminkäisellä väkevä kalevalainen loitsintataito. Orfeuksen ja Lemminkäisen tarinoissa on kuitenkin myös eroja. Pelastuksen teemassa on tunnetusti aina ainakin kaksi roolia: parantaa ja/tai tulla parannetuksi, pelastaa ja tulla pelastetuksi. Pelastajan korkein mahdollinen teko on herättää kuolleista ja pelastetuksi tulemisen huipentuma on tulla herätetyksi kuolleista. Orfeus on asenteeltaan (traditiosta riippuen: onnistuva tai epäonnistuva) pelastaja, joka syöksyy kuoleman kieliin eroottisen rakkauden tähden. Lemminkäinen sen sijaan on pikemminkin (epäonnistuva tai onnistuva) pelastettu, jonka pelastaja on rakastava ja huolehtiva äiti. Ovidiuksen tarinaversion mukaan Orfeus laskeutuu Manalaan pelastaakseen rakastettunsa Eurydiken, mutta onnistuu pelastamaan vain itsensä - tai kenties ei sitäkään. Elias Lönnrotin sekä Vanhan Kalevalan (runot 6-8) että Uuden Kalevalan (runot 12-14) mukaan Lemminkäisen osana on vajota Tuonelanjokeen, koska Pohjolan tyttären suosiota tavoitellen hän saa kolme vaarallista tehtävää, joista kahdessa ensimmäisessä hän onnistuu, mutta kolmannessa hän epäonnistuu kohtalokkain seurauksin. Ensimmäinen tehtävä on Hiiden hirven hiihtäminen, toinen on Hiiden ruunan suitseminen ja kolmas on pyhänä lintuna pidetyn Tuonelan joutsenen saalistaminen. Kalevalaisessa mytologiassa Lemminkäiseen usein liitetty epiteetti on ’lieto’, jonka merkityksinä Aimo Turunen (1949) pitää kevytmielistä ja huikentelevaista ja Martti Haavio (1967) mm. rehevää, lämmintä, iloista ja hauskaa. ⁵³ Varmaa on, että seksuaalisesti vapaamielisellä käytöksellään Lemminkäinen herättää kilpakosijoissaan mustasukkaisuutta ja vihaa. Tuonelan joutsenta metsästäessään Lemminkäinen saa kokea kreikkalaista nemesistä muistuttavan kohtalon vihamiestensä käsissä, joka on seuraus pyhyyden piiriin kuuluvien asioiden häpäisystä ja uhmaamisesta: Katkera märkähattu karjapaimen syöksee vesikyyn Lemminkäisen läpi ja sortaa hänet Tuonen mustaan virtaan. Tuonen verinen poika vielä viimeistelee rangaistuksen nostamalla Lemminkäisen joesta ja iskemällä tämän miekalla palasiksi. Myöhemmin Lemminkäisen äiti kuitenkin onkii poikansa ruumiin kappaleet Tuonelanjoesta, sitoo ne yhteen ja herättää hänet uudelleen henkiin mehiläisen meden avulla. Lönnrotin Kalevalan Lemminkäinen on aito shamaani, mutta niin on hänen äitinsäkin. On arveltu, että Lemminkäisen surmavirren alkuperäisessä versiossa Lemminkäisen äiti kuitenkin traagisesti epäonnistuu tehtävässään herättää poikansa kuolleista, mutta jostain syystä Elias Lönnrot päätti muuttaa tämän juonenkäänteen.⁵⁴

Elias Lönnrotin Kalevalan Lemminkäinen ja hänen äitinsä onnistuivat siinä pelastamisen ja pelastetuksi tulemisen äärimmäisessä lajissa, missä Platonin kertoman version mukaan Orfeus ja Eurydike onnistuvat vain vaillinaisesti. Kansanrunoudessa ympäri maailmaa Manalan matkaa voidaan pitää alkuperältään shamanistisena teemana, joka toistuu kertomuksissa Orfeuksesta ja Lemminkäisestä. Kuolleiden valtakunnassa kävivät myös monet muut mytologian ja kansanrunouden hahmot kuten mm. Persefone, Tammuz, Adonis, Attis, Dionysos, Quetsalgoatl, Baldr, Izanami, Osiris, Ishtar ja Saules Meita. ⁵⁵ Myös toisella kalevalaisen mytologian shamaanihahmolla eli Väinämöisellä oli oma tuonelanmatkansa. ⁵⁶ Holger Thesleffin (2007, 59) mukaan antiikin Kreikan Orfeus-tarinoiden arkaainen alkuperä on Itä-Euroopan ja Siperian shamanismissa, - ja tunnetusti mm. Föreläsningar i finsk mytologi (1853, suom. ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta”, 2016)-teoksessaan M. A. Castrén näki Kalevalan Tuonelan matkaa koskevissa tarinoissa yhtymäkohtia siperialaiseen shamanismiin. ⁵⁷ Erityinen pyhyyden aura liittyy kansanrunoudessa elämän ja kuoleman rajat ylittäneeseen olentoon ja ylösnousemuksen teemaan. Mircea Eliaden (1967) tulkinnan mukaan kaikkialla maailmassa shamanismissa toistuva universaali teema on hengellinen initaatio symbolisen kuoleman kautta, joka voi olla fyysinen tai psyykkinen sairaus, kuoleman lähellä ollut kokemus tai muu kuoleman kohtaaminen⁵⁸ - tai joskus jopa shamaanin oma kuolema ja/tai matka vainajalaan kuten Orfeuksen ja Lemminkäisen tapauksissa. Jungilaisen syvyyspsykologian käsittein ilmaisten tämä teema on siis arkkityyppinen ja kumpuaa kollektiivisen tiedostamattoman syvimmistä kerrostumista. ⁵⁹Mircea Eliade (1998) kertoo vielä, että yleinen käsitys shamanismin leimaamien perinteisten yhteisöjen keskuudessa on, että symbolisen kuolemansa haavoista parantuessaan voimakkaimmat shamaanit saavuttavat yliluonnollisen kykynsä parantaa myös toisia yhteisönsä jäseniä. ⁶⁰

Shamanistisen haavoitetun parantajan teeman yhtenä versiona voidaan pitää myös kristinuskon kertomusta Jeesuksesta, joka kärsimällä viattomana, kuolemalla ja nousemalla ylös kuolleista kukisti mystisesti synnin ja kuoleman vallan ja lunasti näin iankaikkisen elämän uskovaisille. ⁶¹ Kristinuskon Messias-kuvaston taustalla on selvästi heprealaisen Raamatun parantamisteologia: Toisen Mooseksen kirjan mukaan Jumala sanoi israelilaisille: ”Minä olen Herra, sinun parantajasi” (Exodus 15:26). Jumala lupasi säästää kansansa Egyptin sairauksilta, mikäli se pitäisi Hänen lakinsa. Daavid ylistää Herraa siitä, että tämä parantaa kaikki sairaudet (Ps. 103:3) ja Jesajan kirjan 53.luvun profetian mukaan kärsivä Messias ottaa päällensä meidän sairautemme ja me tulemme parannetuiksi hänen haavojensa kautta. Tulevassa Messiaan valtakunnassa vallitsee täydellinen hyvinvointi; Kukaan sen asukkaista ei vaikeroi: ”Minä olen vaivanalainen” (Jes. 33:24). ⁶² Kalevala salatieteellisesti esitettynä (1915)-teoksessaan teosofi Pekka Ervast kirjoittaa: 

Lemminkäinen on se (Kalevalan) sankari, joka on kenties inhimillisin. Esimerkiksi hänen seikkailunsa saaren immen kanssa. Iloitsemme, että meilläkin Pohjolassa on kuumatunteinen ihminen, jokin Espanjan Don Juan, ja samalla reipas, rohkea, miehekäs mies, joka kuitenkaan rakkaudessaan ei voi olla uskollinen. Nämä ominaisuudet tekevät Lemminkäisen erityisen inhimilliseksi. Lukiessamme salatieteellisesti Kalevalaa, emme kuitenkaan kiinny Lemminkäisessä näihin seikkoihin, vaan siihen, että hän hukkuu Tuonelan virtaan ja että hänen äitinsä herättää hänet kuolleista. Tämä selvästi viittaa jälleensyntymiseen. Äiti, luonto, herättää meidät uudestaan elämään, jatkamaan kesken jäänyttä työtä, jossa emme vielä onnistuneet, kuten Lemminkäisen, joka hukkui kesken toimintaansa. Kaarle Krohn on myös huomauttanut, että samoin germaanien Balder, Jeesus Kristus ja Lemminkäinen tapetaan ja herätetään ylös.  ⁶³

Kuva: Magnus Enckell: Fantasia. 1895. Ateneumin taidemuseo: Helsinki.

Lopuksi 

 

On myönnettävä, että klassisen antiikin mytologisten lähteiden valossa tiedämme kovin vähän Eurydike-hahmon varhaisimmista vaiheista ajalta ennen kuin hän rakastui Orfeukseen. Eurydiken kuitenkin tiedetään olleen alun perin puun nymfi eli tarkemmin ilmaistuna puiden suojelemiseen erikoistunut metsänhenki eli dryadi. Antiikin Kreikan mytologiassa dryadit olivat alun perin nimenomaan tammen nymfejä, sillä kreikan kielen sana drys tarkoittaa tammea. Sittemmin sana "dryadi" on yleistynyt tarkoittamaan kaikkia puiden hengettäriä. Jonkinlaisen vihjeen Eurydiken symbolisesta ja mytologisesta alkuperästä saattaa antaa myös hänen nimensä etymologia. Vaikuttaa siltä, että nimen ’Eurydike’ alkuperä on kreikan sanoissa eurýs (”suuri, laaja, leveä, lavea, avara, mittava”) ja dikê (”laki, tapa, oikeus, tuomio, järjestys”), joista jälkimmäisen sanan alkuperän on nähty olevan kreikan juridiseen tuomitsemiseen, oikeamielisyyteen ja uskonnolliseen vanhurskauteen viittaavan dika-prefiksin taustalla olevasta hypoteettisessa PIE-sanajuuresta *deik-, "näyttää, todistaa", "julistaa, saarnata, lausua juhlallisesti." ⁶⁴ Nimi voitaisiin siis vapaasti suomentaa sanoin ”Korkea Todistaja”, ”Suuri Julistaja”, ”Mittava Hurskas”.

Platon omaksui klassisen orfilaisuuden idealistisen ajattelutavan, mutta etenkin Valtio-dialogissaan hän myös kohdistaa ankaraa kritiikkiä institutionalisoitua orfilaista mysteeriuskontoa ja sen harjoittajia vastaan – tavalla, joka tuo mieleen uskonpuhdistaja Martti Lutherin kritiikin traditionaalista katolilaisuutta kohtaan. Erityisestä Platonia harmitti orfilaisten pappien avoimesti harjoittama anekauppa, jossa nämä tarjosivat varakkaille maallikoille uskonnollisia mysteeri- ja puhdistautumisriittejä taloudellista korvausta vastaan. Lieneekö moralistinen raivo ja/tai uskonnollinen puritaanisuus syynä siihen, että Pidot (179d)-dialogissa Platonin Faidros-hahmo kertoo muinaisen Orfeus-myytin uudelleen siten, että Orfeus lopulta epäonnistuu pelastamaan Eurydiken kuoleman kielistä? Nykytutkimus nimittäin olettaa, että alkuperäisen muinaiskreikkalaisen tarinaversion mukaan Orfeus onnistui pelastamaan Eurydiken, mutta varhaisimpien joukossa juuri Platon näki tämän asian toisin. Platonin radikaalisti uudelleentulkittu Orfeus-myytti muodostui kuitenkin standardiksi jo klassisessa antiikissa ja sen lopullisena vakiinnuttajana voidaan pitää juuri Ovidiuksen Muodonmuutoksia-teosta. Varmaa on myös, että Orfeuksen elämän myöhempiä vaiheita leimaava rooli Apollolle vihkiytyneenä hengellisenä pederastina korostuu varsinkin niissä klassisen antiikin tarinaversioissa, jotka kuvaavat hänen yrityksensä pelastaa Eurydike epäonnistuvan. Kitkerästä uskontokritiikistään huolimatta Platonin yleinen asenne orfilaisuutta kohtaan on kaikkea muuta kuin pelkästään torjuva, sillä hän omaksui siitä paljon vaikutteita varsinkin Pythagoraan välittämänä. Bertrand Russell(1999, I: 35, 49-) muistuttaa, että ”pythagoralaisuus oli uudistusliike orfismissa, samoin kuin orfismi oli uudistusliike Dionysoksen palvonnassa”;⁶⁵ Voidaanko tähän kenties vielä lisätä, että Platonin filosofia edustaa uudistusliikettä pythagoralaisuudessa?

Platonin Menon (81b-81e)-dialogin Sokrates-hahmon mukaan ihmisen järkisielun tosiolemus on kuolematon ja ennen syntymäänsä kuolevaiseen kehoon se katseli Jumalan kasvojen kirkkautta jumalallisessa ideoiden todellisuudessa, jossa se oli ylenpalttisesti siunattu kaikella sillä, mikä on hyvää; ⁶⁶ Platonin Faidros(248c-249b)-dialogin mukaan sielun synnyttyä kuolevaiseen kehoon materiaalisessa todellisuudessa se on kuitenkin taipuvainen unohtamaan jumalallisen ideoiden todellisuuden, josta se on alkujaan lähtöisin. ⁶⁷ Niin kauan kuin sielussa on epätäydellisyyttä, se on tuomittu syntymään kuolevaiseen kehoon näkyväisessä ja materiaalisessa maailmassa yhä uudelleen ja uudelleen, kertoo Platonin Faidon (82b-83e)-dialogin Sokrates. Platonin vaikuttaa omaksuneen jälleensyntymis- eli metempsýkhōsis-opin juuri Pythagoraalta ja/tai orfilaisuudesta, jotka puolestaan omaksuivat sen egyptiläisiltä; ⁶⁸ Bertrand Russell (1999, I: 131) summaa Platonin Pythagoraalta omaksumia orfilaisia vaikutteita: uskonnollinen suuntautuminen, usko sielun kuolemattomuuteen, tuonpuoleisen kaipuu, papillinen sävy ja kaikki se, mikä liittyy luolavertaukseen, matematiikkaan kohdistuva kunnioitus, sekä älyn ja mystismin yhteenkietoutuminen. Marcus Tullius Ciceron Keskusteluja Tusculumissa(IV: 10)- teoksen mukaan Platon omaksui juuri Pythagoraalta myös (dualistisen?) opin sielun intohimoisen osan (pathetikû, ts. ”intosielu” ja ”himosielu” yhdessä) ja järkisen osan (logistikon) kädenväännöstä ihmisen sisimmässä. ⁶⁹ Tässä kohtaa paljastuu Platonin ja Sokrateen oppien välinen ristiriita: Platonin Faidon (82e-)-dialogi antaa ymmärtää, että Sokrates oli omaksunut orfilaisuuden kannattaman dualistisen opin, jonka mukaan ihmisen kuolematon järkisielu on vangittu kuolevaiseen fyysiseen kehoon kuin vankilaan tai hautaan, ⁷⁰ mutta Juhani Pietarisen (2005b, 13, 28-, 35-) mukaan Platon itse ei kannattanut näin yksipuolista näkemystä. Platonin ajattelu on tosin sikäli ”dualistista”, että hän uskoi maailmankaikkeuden koostuvat kahdesta tasosta: Toisaalta on näkyväinen ja materiaalinen todellisuus, joka on leimallisemmin epätäydellinen ja sattumanvarainen; Sen luoja on demiurgi. Toisaalta on näkymätön ideoiden todellisuus, joka on leimallisemmin järkinen ja jumalallinen; Sen alkuperä on transkendenttinen korkein Jumala. Platonin mukaan näkymätön ideoiden todellisuus on todellisempi, sillä koko näkyväinen materiaalinen todellisuus on vain sen heijastusta. Platonin ajattelussa kosmoksen kaksi tasoa ovat hierarkisesti jäsentyneitä, mutta ne eivät ole kokonaan erillisiä, vaan päinvastoin monin tavoin limittyneitä; Holger Thesleffin (2011) mukaan Platonin maailmankuva ei olekaan dualistinen, vaan pikemminkin holistinen, ⁷¹ - mutta samalla hän painottaa: ”Kahden tason malli on taustavisio eikä opinkappale. Se on Platonin ajattelun lähtökohta eikä sen tulos, – vaikka ajattelun tulokset puolestaan vahvistavat sitä.” ⁷²

W. K. C. Guthrie (1952, 17-18) on kirjoittanut, että ”Orfeusta voidaan pitää ihmiskunnan ensimmäisen mysteeriuskonnon perustajana ja ensimmäisenä, joka opetti ihmiselle mysteeri- ja puhdistumisriittejä.” Perinteisen kreikkalaisen käsityksen mukaan Orfeus oli näkijä ja tietäjä, joka hän hallitsi magian ja astrologian salat ja määritteli orfilaisten tekstien kuvaamat mysteerit. Homeros: Ilias (6.119–143) on kuitenkin ensimmäisenä kertonut tarinan, joka välittää vaikutelman Dionysoksen kultin olevan orfilaisuuden edeltäjä ja täten vanhempi kuin se. Pseudo-Apollodorus (1.3.2) ja Pausanias (9. 30. 3) kuitenkin väittävät, että ”Orfeus ei ole vain orfilaisuuden perustaja, vaan myös Dionysoksen ja Apollon kulttien perustaja”. Diodorus Siculus (3.65.4-6) täsmentää, että Orfeus oli hengellinen uudistaja, joka teki muinaiskreikkalaiseen Dionysoksen kulttiin niin merkittäviä muutoksia, että tämän jälkeen myös sitä voidaan kutsua orfilaiseksi. Dionysokseen antiikin Kreikassa liitetyistä tarustoissa voidaankin nähdä kaikuja Orfeukseen liitetyissä taruista – ja/tai myös päinvastoin. Vaikka klassisen antiikin orfilainen mysteeriuskonto selvästi perustuu sitä vanhempaan Dionysos-kulttiin, voidaan W. K. C. Guthrien (1952) näkemystä pitää sikäli oikeansuuntaisena, että orfilaisuus toi ensimmäisenä olympolaisen hellenistisen uskonnon piiriin askeettisen elämäntavan ihanteen, tunnusti opit synnistä ja omatunnosta sekä palkkioista ja rangaistuksista tuonpuoleisuudessa sen mukaan, miten kukin oli elänyt tämänpuoleisessa maailmassa.

Kuva: Gustave Courtois: Orphée. 1875. Le Musée Municipal: Pontarlier, Ranska.

KIRJALLISUUS

 

-Anttonen, Pertti & Matti Kuusi 1999 (1985). Kalevala-lipas. Uusi laitos. Helsinki: SKS.

-Apollodorus 1921. The Library (Alkuteos: Βιβλιοθήκη). Translated by Sir James George Frazer. Loeb Classical Library Volumes 121 & 122. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd. https://www.theoi.com/Text/Apollodorus1.html (25.2. 2023).

http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Apollod.%20Epit.%20E.5.23&lang=original (5.4. 2023).

-Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava.

-Behind the Name: ”Eurydice”. https://www.behindthename.com/name/eurydice (15.4. 2024).

-Bernstock, Judith Eleanor 1991. ”ORPHEUS & EURYDICE. PART I: ORPHEUS AND ANCIENT ORPHISM”. Teoksessa Judith Bernstock: Under the Spell of Orpheus: The Persistence of Myth in Twentieth-Century Art .Southern Illinois University Press, xvii-xxiii

https://www.maramarietta.com/greek-mythology/orpheus-and-eurydice/ (11.3. 2023).

-Blake, William 1993 (1959). Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa. Suomennos ja johdanto Tuomas Anhava. Hämeenlinna: Karisto Oy.

-Cicero, Marcus Tullius 2009. Keskusteluja Tusculumissa (Alkuteos: Tusculanae disputationes). Latinan kielestä suomentanut sekä selityksillä ja nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe Juha Sihvola. Turku: Faros.

-Cohen-Solal, Annie 1998. Sartre (Alkuteos: Sartre 1905-1980, 1985). WSOY.

-Colavito, Jason 2011. Introduction. Teoksessa Jason Colavito: The Orphic Argonautica: An English Translation (Alkuteos: Ὀρφέως Ἀργοναυτικά).Albaby, N. Y. , ix-.

-Diagne, Souleymane Bachir 2023. "Négritude". The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2023 Edition), Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.).

https://plato.stanford.edu/archives/spr2023/entries/negritude/ (14.4. 2024).

-Diodorus Siculus 1933a. The Library of History. Volume I: Book 1.69-98: ”Egypt: customs and religion” (Alkuteos: Βιβλιοθήκη Ἱστορική ). Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library 279. Cambridge, MA: Harvard University Press.

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Diodorus_Siculus/1A*.html (17.4. 2024).

-Diodorus Siculus 1933b. Library of History, Volume I: Books 1-2.34. Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library 279. Cambridge, MA: Harvard University Press.

https://www.loebclassics.com/view/LCL279/1933/volume.xml (25.2 2023).

-Diodorus Siculus 1935a. Library of History, Volume II: Books 2.35-4.58. Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library 303. Cambridge, MA: Harvard University Press.

https://www.loebclassics.com/view/LCL303/1935/volume.xml (25.2. 2023).

-Diodorus Siculus 1935b. Library of History (Books III - VIII). Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library Volumes 303 and 340. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd.

https://www.theoi.com/Text/DiodorusSiculus4A.html (25.2. 2023).

-Dunne, Claire 2000. Carl Jung : Wounded Healer of the Soul : An Illustrated Biography. London & New York: Continuum.

https://archive.org/details/carljungwoundedh0000dunn/page/n5/mode/2up (2.7. 2025).

-Ehnberg, Lars 2020 (2013). Unia, satuja, myyttejä – Johdatus C. G. Jungin analyyttiseen psykologiaan. Noxboox.

-Eliade, Mircea 1967 (1959). Myths, Dreams and Mysteries - The Encounter between Contemporary Faiths and Archaic Reality (Fontana library of theology and philosophy). Collins.

-Eliade, Mircea 1998 (1958). Rites and Symbols of Initiation - The Mysteries of Birth and Rebirth. Spring Publications.

-Eliade, Mircea 2004 (1972). Shamanism - Archaic Techniques of Ecstacy (Alkuteos: Le Chamanisme et les techniques archaïques de l'extase, 1951). Translated from French by Williard R. Trask. Princeton University Press. Bollingen Series LXXVI. Princeton, New Jersey. USA.

-Ervast, Pekka 2023 (1915). Kalevala salatieteellisesti esitettynä. Muistiinpanoja esitelmäsarjasta 28.2. - 25.4.1915.

https://www.teosofia.net/pe/kalevala.htm. (24.3. 2023).

-Gilbrandt, Thoralf, David A. Polflus, Valter Luoto & Pekka Nieminen (toim.) 1991. Iso Raamatun Tietosanakirja (Alkuteos: Illustrert Bibelleksikon, 1965-1969). Osa 5. Ristin Voitto ry.

-Givens, Terryl L. 2012. When Souls Had Wings: Pre-Mortal Existence in Western Thought. Oxford University Press.

-Guthrie, W. K. C. 1952. Orpheus and the Greek Religion - A Study of the Orphic Movement. Methuen & Co. Ltd. London, Great Britain.

-Graves, Robert 1992 (1955). The Greek Myths. London & New York: Penguin Books.

-Haavio, Martti 2019 (1967). Suomalainen mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

-Hadot, Pierre 2010. Mitä on antiikin filosofia? (Alkuteos: Qu'est-ce que la philosophie antique?, 1995). Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin.

-Halifax, Joan 1982. Shaman: The Wounded Healer. New York: Crossroad.

https://archive.org/details/shamanwoundedhea0000hali/mode/2up (2.7. 2025).

-Harris, Judith (toim.) 2015. The Quotable Jung. Princeton, NJ : Princeton University Press.

-Heikkilä, Timo 2004. Aurinkolaiva – Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. Helsinki: Basam Books.

-Henderson, Joseph L. 1991. Muinaiset myytit ja moderni ihminen. Teoksessa Symbolit - piilotajunnan kieli, C. G. Jung & Marie-Louise von Franz (toim.). Suomentanut Mirja Rutanen. Helsingissä Kustannnusosakeyhtiö Otava, 104- 157.

-Herrero de Jáuregui, Miguel 2010. Orphism and Christianity in Late Antiquity. De Gruyter.

-Hesiodos 2002. Jumalten synty (Alkuteos: Θεογονία). Suomentanut Päivi Myllykoski. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

-Homeros 2002a. Ilias (Alkuteos: Ἰλιάς). Suomentanut Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Edvin Linkomies. Helsinki: WSOY.

-Homeros 2002b. Odysseia (Alkuteos: Ὀδύσσεια). Suomentanut Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Edvin Linkomies. Helsinki: WSOY.

-Homeros 2016. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket (Alkuteos: Ἰλιάς καὶ Ὀδύσσεια). Suomentanut Paavo Castrén. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava.

-James, M. R. (käännös) 2007 (1993). The Pilate Cycle. Teoksessa: The Apocryphal New Testament: A Collection of Apocryphal Christian Literature in English Translation Based on M. R. James, J.K. Elliott (toim.). Oxford. Great Britain: Oxford University Press, 164-225.

-Jourdain, Fabienne 2014. The Orphic Singer in Clement of Alexandria and in the Roman catacombs: comparison between the l iterary and the iconographic early Christian representation of Orpheus. Studia Patristica, A. Brent & M. Vinzent (toim.). VOL. LXXIII, 113-127. Leuven-Paris-Walpole, MA: Peeters.

https://hal.science/hal-02426843/document (17.3. 2023).

-Jung, C. G. 1966. Piilotajunnan psykologiaa (Alkuteos: Über die Psychologie des Unbewußten, 1960). Suomentanut Erkki Rutanen.Helsinki: Tammi.

-Jung, C. G. 1980 (1959). Concerning Rebirth (Alkuteos: Die verschiedenen Aspekte der Wiedergeburt, 1940). Teoksessa: The Collected Works of C. G. Jung – Volume 9 Part 1: The Archetypes and the Collective Unconscious, Herbert Read et al (toim.). Translated by R. F. C. Hull. London: Routledge & Kegan Paul, 113-150.

https://archive.org/details/collected-works-of-c.-g.-jung-v-9-1-archetypes-and-the-collective-unconscious-c.-g.-jung (13.7. 2025);

-Jung, C. G. 1980 (1956). On the Psychology of the Trickster-Figure. The Collected Works of C. G. Jung – Volume 9 Part 1: The Archetypes and the Collective Unconscious, Herbert Read et al (toim.). Translated by R. F. C. Hull. London: Routledge & Kegan Paul, 255-274.

https://archive.org/details/collected-works-of-c.-g.-jung-v-9-1-archetypes-and-the-collective-unconscious-c.-g.-jung (13.7. 2025).

-Jung, C. G. 1990 (1985). Unia, ajatuksia, muistikuvia (Alkuteos: Erinnerungen, Träume, Gedanken, 1961). Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Suomentanut Mirja Rutanen. WSOY.

-Kallimakhos 2010a. ”ORPHEUS - ORPHÉFS – ΟΡΦΕΥΣ”. HellenicGods.org.

https://www.hellenicgods.org/orpheus (23.2. 2023).

-Kallimakhos 2010b. ”ORPHIC ARGONAUTICA - ΟΡΦΕΩΣ ΑΡΓΟΝΑΥΤΙΚΑ”. HellenicGods.org.

https://www.hellenicgods.org/orphic-argonautica---orpheos-argonautika (7.3. 2023).

-Kallimakhos 2010c. ”ORPHIC HYMNS - ORPHIKÍ ÝMNI - ΟΡΦΙΚΟΙ ΥΜΝΟΙ”. HellenicGods.org.

https://www.hellenicgods.org/orphic-hymns---orphikoi-hymnoi (12.3. 2023).

-Kallimakhos 2010d. ”Orphic Theogony: The Rise of the Six Kings”. HellenicGods.org.

https://www.hellenicgods.org/orphic-rhapsodies------24 (6.3. 2023).

-Kallimakhos 2010e. ”MAGIC, ANCIENT GREEK RELIGION, AND ORPHISM”. HellenicGods.org.

https://www.hellenicgods.org/magic-ancient-greek-religion-and-orphism (13.3. 2023).

-Kallimakhos 2010f. ”SECRECY IN ORPHISMÓS”. HellenicGods.org.

https://sites.google.com/a/hellenicgods.org/www/secrecy-in-orphismos (13.3. 2023).

-Kallimakhos 2010g. ”The Lyre of Apollo”. HellenicGods.org.

https://www.hellenicgods.org/the-lyre-of-apollo (6.3. 2023).

-Kerényi, Carl 1978 (1959). The Heroes of the Greeks. Southhampton, Great Britain: Thames and Hudson.

https://archive.org/details/heroes-of-the-greeks-carl-kerenyi (15.7. 2025).

-Kerényi, Karl 1989 (1949). Kore. Teoksessa C. G. Jung & Karl Kerényi: Essays on a science of mythology; the myth of the divine child and the mysteries of Eleusis. Bollingen Series XXII. Princeton University Press, 101-155.

https://archive.org/details/essaysonscienceo00jung/mode/2up (15.7. 2025).

-Kerényi, Karl 1996 (1976). Dionysos : archetypal image of indestructible life. Bollingen Series LXV (2). Princeton University Press.

https://archive.org/details/dionysos00karl/mode/2up (15.7. 2025).

-Kosinski, Dorothy M. 1989. Orpheus in Nineteenth-Century Symbolism (Studies in Fine Arts – Avant-Garde, 61). UMI Research Press.

https://archive.org/details/orpheusinninetee0000kosi/mode/2up (14.4. 2024).

-Kuusi, Matti (toim.). Kalevalaista kertomarunoutta. Helsinki: SKS. 1980.

-Laërtios, Diogenes 2002. Merkittävien filosofien elämät ja opit (Alkuteos: Βίοι καὶ γνῶμαι τῶν ἐν φιλοσοφίᾳ εὐδοκιμησάντων). Suomentanut Marke Ahonen. Helsinki: Summa.

-Levänen, Tuomas 2020. Epifanius nikolaiittoja vastaan (Alkuteos: Πανάριον, I: 2, 25).

http://www.apokryfikirjat.com/epifan.htm (29.10. 2020).

-Lönnrot, Elias 2000 (1849). Kalevala. 30. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

-Manner, Eeva-Liisa 1960. Orfiset laulut. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

-Manner, Eeva-Liisa 2008 (1999). Kirkas, hämärä, kirkas - Kootut runot. Toimittanut Tuula Hökkä. Helsinki: Tammi.

-Myers, Rollo 1978. ”The Opera That Never Was: Debussy's Collaboration with Victor Segalen in the Preparation of Orphée". The Musical Quarterly. Vol. 64, No. 4 (Oct., 1978), pp. 495-506.

https://www.jstor.org/stable/741586 (14.4. 2024).

-Nietzsche, Friedrich 2001 (1908). Antikristus (Alkuteos: Der Antichrist: Fluch auf das Christenthum, 1888/1895). Suomentanut Aarni Kouta. Unio Mystica.

-Nietzsche; Friedrich 2002. Ecce homo – Kuinka tulee siksi mitä on (Alkuteos: Ecce homo: Wie man wird, was man ist, 1888/1908). Suomentanut Antti Kuparinen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa.

-Noschis, Kaj 2012. Carl Gustav Jung – Elämä ja teokset.(Alkuteos: Carl Gustav Jung - Vie et psychologie, 2004).

Suomentanut Aino Rajala. Jyväskylä: Kampus Kustannus/JYY:n julkaisusarja 84.

-Online Etymology Dictionary: ”Eurydice”. https://www.etymonline.com/word/Eurydice (15.4. 2024).

-Ovidius Naso, Publius 2017 (1997). Muodonmuutoksia (Alkuteos:Metamorphōseōn librī ). Suomentanut Alpo Rönty. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

-Pausanias 1918. Description of Greece (Alkuteos: Ἑλλάδος Περιήγησις ). Translated by W. H. S. Jones and H. A. Omerod. Loeb Classical Library Volumes. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd.

https://www.theoi.com/Text/Pausanias1A.html (25.2. 2023).

 -Pentikäinen, Juha 1987. Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus.

 -Pietarinen, Juhani 1996. Platonin harmonisen mielen etiikka. Helsinki: Yliopistopaino.

-Pietarinen, Juhani 2001. Platonin filosofia. Turku: Kirja-Aurora.

-Pietarinen, Juhani 2005a (2001). Platonin filosofia. Turku: Kirja-Aurora.

 -Pietarinen, Juhani 2005b. Mitä Platon on minulle opettanut. Helsinki: Kirjastudio.

 -Pitkänen, Pirkko 1996. Platonin hyvän elämän filosofia. Helsinki: Yliopistopaino.

-Platon 1999 (1978). Teokset II - Menon (Alkuteos: Μένων ). Suomentanut Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 107-148.

 -Platon 1999(1979).Teokset.III - Faidon (Alkuteos: Φαίδων). Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 5-79.

 -Platon 1999 (1979). Teokset III - Pidot (Alkuteos: Συμπόσιον). Suomentanut Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 81-141.

-Platon 1999(1979).Teokset.III - Faidros (Alkuteos: Φαῖδρος). Suomentanut Penttti Saarikoski. Helsinki: Otava, 143-206.

 -Platon 1999 (1981). Teokset IV - Valtio (Alkuteos: Πολιτεία). Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.

-Prideaux, Sue 2023. En ole ihminen, olen dynamiittia! : Friedrich Nietzschen elämä (Alkuteos: I Am Dynamite! A Life of Nietzsche, 2018). Suomentanut Saku-Petteri Urpo. Kustannusosakeyhtiö Sammakko.

-Rudolph, Kurt 1998. Gnosis: The Nature & History of Gnosticism (Alkuteos: Die Gnosis: Wesen und Geschichte einer spätantiken Religion, 1980). Translated by Robert MacLachlan Wilson. Edinburgh: T&T Clark.

-Russell, Bertrand 1999a (1948). Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti (Alkuteos: History of Western Philosophy And Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1945). 1. Osa: Vanhan ajan filosofia/Katolinen filosofia. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

 -Sadler, Graham. ”Rameau, Jean-Philippe”. Classical Music.

 https://www.classical-music.com/features/composers/jean-philippe-rameau (14.4. 2024).

 -Scheidweiler, Felix (käännös) 2003 (1990). The Gospel of Nicodemus. Acts of Pilate and Christ’s Descent into Hell. Teoksessa New Testament Apocrypha. Volume One: Gospels and Related Writings. Revised Edition edited by William Schneemelcher. English translation edited by R. McL. Wilson. James Clarke & Co & Westminister John Knox Press: Louisville & London, 501-536.

-Seppälä, Johannes (käännös) 2008 (1979). Nikodemuksen evankeliumi (Alkuteos: Evangelium Nicodemi). Teoksessa: Apokryfiset evankeliumit, Petri Piiroinen (toim.). Joensuu: Ortokirja, 61-87.

-Sharp, Daryl 1991. Jung lexicon: a primer of terms & concepts.Toronto, Canada: Inner City Books.

-Siikala, Anna-Leena 2017 (1992). Suomalainen shamanismi – mielikuvien historiaa. Helsinki: SKS.

-Siikala, Anna-Leena 2019 (2012). Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS.

-Smith, Jonathan Z. 2005 (1987). ”Dying and Rising Gods”. Teoksessa: The Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim). New York: Macmillan. Volume 5: 2535–2540.

https://www.encyclopedia.com/environment/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/dying-and-rising-gods (28.3. 2023).

-Smith, Philip 1997 (1870). “Orpheus”. Teoksessa: Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology, William Smith (toim.). London: Taylor, Walton, and Maberly. Vol. III: 59-62.

https://pantheon.org/articles/o/orpheus.html (5.3. 2023).

-Smith, William (toim.) 2008 (1870). A Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. In Three Volumes. Vol. III. Boston: Little, Brown and Company.

https://archive.org/details/dictionaryofgree03smituoft (23.2. 2023).

-Strabo 1924. The Geography of Strabo (Alkuteos: Γεωγραφικά), H. L. Jones (toim.). Cambridge, Mass.: Harvard University Press; London: William Heinemann, Ltd.

http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Strab.+7.fragments.&fromdoc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0198 (6.3. 2023).

-Taylor, Thomas (käännös) 1999 (1792). The Mystical Hymns of Orpheus (Alkuteos: Ορφικοί ύμνοι). University of Pennsylvania Press.

https://www.theoi.com/Text/OrphicHymns1.html (11.5. 2020).

-Thesleff, Holger & Juha Sihvola 1994. Antiikin filosofia ja aatemaailma. WSOY.

-Thesleff, Holger 1998. Platon ja platonismi. Teoksessa Filosofian historian kehityslinjoja, Petter Korkman & Mikko Yrjönsuuri (toim.), 31-56. Gaudeamus Kirja / Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd.

-Thesleff, Holger 2007 (1979). Myytti ja mysteeri. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Teoksessa Antiikin myytit ja uskonnot, Maarit Kaimio, Paavo Castrén & Jorma Kaimio (toim.), 46-63. Helsingissä: Otava.

-Thesleff, Holger 2011. Platonin arvoitus. Suomentanut Pinja Riikonen. Helsinki: Gaudeamus.

-Timonen, Senni 2004. Lemminkäisen äiti - Näkökulmia Lönnrotin tulkintaan. Teoksessa Kalevala ja laulettu runo, Lauri Hirvilahti, Anna-Leena Siikala, & Senni Timonen (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 83-113.

-Tommasi, Chiara Ombretta 2005. ”Orgy: Orgy in the Ancient Mediterranean World”. Teoksessa: Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim.). New York: Macmillan. Volume 10: 6863- 6869.

https://www.encyclopedia.com/environment/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/orgy-orgy-ancient-mediterranean-world (30.3. 3023).

-Tuurna, Marja-Leena 2021. Eeva-Liisa Manner – Matka yli vaihtelevien äärten. Helsinki: Tammi.

-Uzdavinys, Algis 2011. Orpheus and the Roots of Platonism. London: The Matheson Trust.

-Vergilius Maro, Publius 2020. Georgica – laulu maanviljelijän työstä (Alkuteos: Georgica). Suomentanut Teivas Oksala & Päivö Oksala. Johdanto Maija-Leena Kallela & Teivas Oksala. Helsinki: Gaudeamus.

-Vīķe-Freiberga, Vaira 2005. ”Saule”. Teoksessa: Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim.). Volume 12: 8131-8135. Detroit: Macmillan Reference.

https://www.encyclopedia.com/environment/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/saule (17.3. 2023).

-Walsh, Michael 1988. Kristinuskon synty (Alkuteos: Roots of Christianity, 1986). Suomentanut Taisto Nieminen. Weilin + Göös.

-Watson, Sarah Burges 2016. ”Orpheus: A Guide to Selected Sources”. Living Poets: A New Approach to Ancient Poetry.

https://livingpoets.dur.ac.uk/w/Orpheus:_A_Guide_to_Selected_Sources (11. 3. 2023).

 -Wikipedia. ”Dying-and-rising deity”; ”Lemminkäinen”; ”Nicolaism”; ”Orpheus”; Orpheus (film)”; ”Orphism (religion)”; ”Platon”.

-Wölffin, Heinrich 1970. Drawings of Albrecht Dürer (Alkuteos: Albrecht Dürer, Handzeichnungen, 1914). Translated by Stanley Appelbaum with a new Foreword by Alfred Werner. New York: Dover Publications Inc. 

 

LÄHDEVIITTEET

1Henry Bacon: Oopperan historia. 1995, 41-, 190-193, 203, 239.

2Rollo Myers: ”The Opera That Never Was: Debussy's Collaboration with Victor Segalen in the Preparation of Orphée". The Musical Quarterly. Vol. 64, No. 4 (Oct., 1978), pp. 495-506. https://www.jstor.org/stable/741586 (14.4. 2024); Graham Sadler :”Rameau, Jean-Philippe”. Classical Music. https://www.classical-music.com/features/composers/jean-philippe-rameau (14.4. 2024).

3Vrt. Dorothy M. Kosinski: Orpheus in Nineteenth-Century Symbolism. 1989, 49-, 69-, 75-78, 121-123, 148-151, 163-165, 192-197, 212-221, 226, 238. https://archive.org/details/orpheusinninetee0000kosi/mode/2up (14.4. 2024).

4Vrt. Kosinski 1989, 118-119, 142, 159-162, 174-, 177-178, 208.

5Vrt. Kosinski 1989, 85-86, 100, 115, 197-198, 227.

6Vrt. Kosinski 1989, 242.

7Annie Cohen-Solal: Sartre. 1998, 497-.

8Souleymane Bachir Diagne: "Négritude". The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2023 Edition), Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.). https://plato.stanford.edu/archives/spr2023/entries/negritude/ (14.4. 2024).

9Kaj Noschis: Carl Gustav Jung – Elämä ja psykologia. 2012, 116-117; Arkkityypin käsitteestä ja sen suhteesta kollektiiviseen tiedostamattomaan jungilaisessa syvyyspsykologiassa myös esim. C. G. Jung: Piilotajunnan psykologiaa. 1966, 115-142; C. G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia. 1990, 433-435; Daryl Sharp: Jung lexicon: a primer of terms & concepts.1991, 11-12; Lars Ehnberg: Unia, satuja, myyttejä – Johdatus C. G. Jungin analyyttiseen psykologiaan. 2020, 57-66.

10 Wikipedia: “Orpheus”. https://en.wikipedia.org/wiki/Orpheus (5.4. 2023).

11 vrt. Felix Scheidweiler: ”The Gospel of Nicodemus. Acts of Pilate and Christ’s Descent into Hell”: 1990; New Testament Apocrypha, William Schneemelcher (toim). 2003, Vol. 1: 501-; M. R. James: ”The Pilate Cycle”. 1993; The Apocryphical New Testament, J. K. Elliott (toim). 2007, 164-166, 185-204; Johannes Seppälä: ”Nikodemuksen evankeliumi”. 1979; Apokryfiset evankeliumit, Petri Piiroinen (toim.). 2008, 81-.

12 Fabienne Jourdain: ”The Orphic Singer in Clement of Alexandria and in the Roman catacombs: comparison between the literary and the iconographic early Christian representation of Orpheus.” Studia Patristica, A. Brent & M. Vinzent (toim.). 2014. VOL. LXXIII, 113-127. https://hal.science/hal-02426843/document (17.3. 2023); Kallimakhos 2010a: ”ORPHEUS - ORPHÉFS – ΟΡΦΕΥΣ”. https://www.hellenicgods.org/orpheus (23.2. 2023); vrt. Joseph L. Henderson: ”Muinaiset myytit ja moderni ihminen.”1991; Symbolit - piilotajunnan kieli, C. G. Jung & Marie-Louise von Franz (toim.). 1991, 141-148.

13 W. K. C. Guthrie: Orpheus and the Greek Religion - A Study of the Orphic Movement. 1952, 17-18.

14 Philip Smith: “Orpheus”. 1870; Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology , William Smith (toim.). 1997, Vol. III: 59-62. https://pantheon.org/articles/o/orpheus.html (5.3. 2023).

15 Strabo: The Geography of Strabo, H. L. Jones (toim.). 1924. http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0198%3Abook%3D7%3Achapter%3Dfragments%3Asection%3D18 (5.4. 2023).

16 Pausanias: Description of Greece. 1918. https://www.theoi.com/Text/Pausanias1A.html (25.2. 2023).

17 Sarah Burges Watson: ”Orpheus: A Guide to Selected Sources”. Living Poets: A New Approach to Ancient Poetry. https://livingpoets.dur.ac.uk/w/Orpheus:_A_Guide_to_Selected_Sources (11. 3. 2023).

18 Diogenes Laërtios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. 2002, 14.

19 Carl Kerényi: The Heroes of the Greeks. 1978, 280. https://archive.org/details/heroes-of-the-greeks-carl-kerenyi/page/n337/mode/2up (15.7. 2025).

20 Hesiodos: Jumalten synty. 2002, 8.

21 Kallimakhos 2010g: ”The Lyre of Apollo”. https://www.hellenicgods.org/the-lyre-of-apollo (6.3. 2023).

22Vrt. Theioi: ”Kalliope”. https://www.theoi.com/Ouranios/MousaKalliope.html (17.4. 2024).

23 Smith 1997.

24 Kallimakhos 2010a; Apollodorus: The Library. 1921. https://www.theoi.com/Text/Apollodorus1.html (25.2. 2023).

25 Kallimakhos 2010b: ”ORPHIC ARGONAUTICA - ΟΡΦΕΩΣ ΑΡΓΟΝΑΥΤΙΚΑ”. https://www.hellenicgods.org/orphic-argonautica---orpheos-argonautika (7.3. 2023).

26 Publius Ovidius Naso: Muodonmuutoksia. 2017, 290-.

27 Publius Vergilius Maro: Georgica – Laulu maanviljelijän työstä. 2020, 109-112, 189-191, 268-270, 367-373.

28 Platon: Teokset III. 1999, 91.

29 Judith Bernstock: ”ORPHEUS & EURYDICE. PART I: ORPHEUS AND ANCIENT ORPHISM”. 1991; Under the Spell of Orpheus: The Persistence of Myth in Twentieth-Century Art, Judith Bernstock.1991, xvii-xxiii.

https://www.maramarietta.com/greek-mythology/orpheus-and-eurydice/ (11.3. 2023).

30 Ovidius 2017, 290. Sokrateesta Apollolle vihkiytyneenä, hengellisenä pederastina: Uzdavinys 2011, 5-.

31 Heinrich Wölffin: Drawings of Albrecht Dürer. 1970, IV. Vrt. Wikipedia: ”Orpheus”.

32 Ovidius 2017, 318-.

33Pausanias: The Description of Greece. 1918. https://www.theoi.com/Text/Pausanias1A.html (25.2. 2023).

34 Kallimakhos 2010g; Kallimakhos 2010c: ”ORPHIC HYMNS - ORPHIKÍ ÝMNI - ΟΡΦΙΚΟΙ ΥΜΝΟΙ”.

https://www.hellenicgods.org/orphic-hymns---orphikoi-hymnoi (12.3. 2023); vrt. Thomas Taylor: The Hymns of Orpheus. 1999. https://www.theoi.com/Text/OrphicHymns1.html (11.5. 2020).

35Platon: Teokset IV. 1999, 57-.

36vrt. Wikipedia: ”Orphism (religion)”. https://en.wikipedia.org/wiki/Orphism_(religion) (5.4. 2023).

37 Jason Colavito: ”Introduction”. 2011; The Orphic Argonautica: An English Translation, Jason Colavito. 2011, ix-.

38Homeros: Ilias. 2002a, 110.

39 Apollodorus: The Library. 1921. https://www.theoi.com/Text/Apollodorus1.html (25.2. 2023).

40 Kallimakhos 2010a; Diodorus Siculus : Library of History, Volume I: Books 1-2.34. 1933. https://www.loebclassics.com/view/LCL279/1933/volume.xml (25.2 2023).

41 Robert Graves: The Greek Myths.1992, 113.

42 Kallimakhos 2010a; Diodorus Siculus: Library of History (Books III - VIII). 1935b.

https://www.theoi.com/Text/DiodorusSiculus4A.html (25.2. 2023).

43 Kallimakhos 2010d: ”Orphic Theogony: The Rise of the Six Kings”.

https://www.hellenicgods.org/orphic-rhapsodies------24 (6.3. 2023); Holger Thesleff: ”Myytti ja mysteeri”. 1979; Antiikin myytit ja uskonnot, Maarit Kaimio, Paavo Castrén & Jorma Kaimio (toim.). 2007, 59; Karl Kerényi: ”Kore”. 1949; Essays on a science of mythology; the myth of the divine child and the mysteries of Eleusis, C. G. Jung & Karl Kerényi, 1989, 145. https://archive.org/details/essaysonscienceo00jung/page/144/mode/2up (15.7. 2025); Karl Kerényi: Dionysos : archetypal image of indestructible life. 1996, 110. https://archive.org/details/dionysos00karl/page/110/mode/2up (15.7. 2025). vrt. Russell 1999, I: 34.

44 Chiara Ombretta Tommasi: ”Orgy: Orgy in the Ancient Mediterranean World”. 2005; Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim.). 2005.Vol. 10: 6863-6869. https://www.encyclopedia.com/environment/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/orgy-orgy-ancient-mediterranean-world (30.3. 3023).

45 Tommasi 2005; vrt, Russell 1999, I: 33-, 40.

46 Friedrich Nietzsche: Antikristus 2001; Friedrich Nietzsche: Ecce homo – Kuinka tulee siksi mitä on. 2002, 16; vrt. Sue Prideaux: En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietzschen elämä. 2023, 197-198, 385-386, 408-, 414-, 416.

47 Tuomas Levänen: ”Epifanius nikolaiittoja vastaan”. http://www.apokryfikirjat.com/epifan.htm (29.10. 2020).

48 Kurt Rudolph: Gnosis: The Nature & History of Gnosticism 1998, 304; Wikipedia: ”Nicolaism”. https://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaism (5.4. 2023).

49Rudolph 1998, 275-290.

50Michael Walsh: Kristinuskon synty. 1988, 134.

51 Rudolph 1998, 60, 277-, 286; vrt. Algis Uzdavinys: Orpheus and the Roots of Platonism. 2011.

52 Anna-Leena Siikala: Suomalainen shamanismi – mielikuvien historiaa. 2017, 264.

53 Martti Haavio: Suomalainen mytologia. 2019, 244-.

54 Senni Timonen: ”Lemminkäisen äiti - Näkökulmia Lönnrotin tulkintaan”. 2004; Kalevala ja laulettu runo, Lauri; Hirvilahti, Anna-Leena Siikala, & Senni Timonen (toim.). 2004, 83-113; Pertti Anttonen, & Matti Kuusi: Kalevala-lipas. 1999, 89-,94; Juha Pentikäinen: Kalevalan mytologia. 1987, 72-, 83, 248-; vrt. Matti Kuusi: Kalevalaista kertomarunoutta. 1980, 81-89; Wikipedia: ”Lemminkäinen”. https://fi.wikipedia.org/wiki/Lemmink%C3%A4inen (5.4. 2023).

55 Timo Heikkilä: Aurinkolaiva – Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. 2004, 274; Jonathan Z. Smith. ”Dying and Rising Gods”. 1987; The Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim). 2005, Volume 5: 2535–2540. https://www.encyclopedia.com/environment/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/dying-and-rising-gods (28.3. 2023); Vaira Vīķe-Freiberga: ”Saule”. 2005; Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim.). 2005, Volume 12: 8131-8135.https://www.encyclopedia.com/environment/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/saule (17.3. 2023).

vrt. Wikipedia: ”Dying-and-rising deity”. https://en.wikipedia.org/wiki/Dying-and-rising_deity (5.4. 2023).

56 Siikala 2017, 254-; Anttonen & Kuusi 1999, 90, 94; Pentikäinen 1987, 73, 83; vrt. Elias Lönnrot: Kalevala. 2000, 100: 16. runo, säkeet 147-412.

57 Siikala 2017, 17-.

58 Mircea Eliade: Myths, Dreams and Mysteries. 1967, 82–83.

59 Joan Halifax: Shaman: The Wounded Healer. 1982, 7-, 9-10, 16-, 20-, 26-, 49. https://archive.org/details/shamanwoundedhea0000hali/page/6/mode/2up (2.7. 2025).

60 Mircea Eliade: Rites and Symbols of Initiation - The Mysteries of Birth and Rebirth. 1998, 27-. vrt. Daryl Sharp: Jung lexicon: a primer of terms & concepts. 1991, 93-94. https://archive.org/details/jung-lexicon-...-a-primer-of-terms-and-concepts/page/n91/mode/2up (13.7. 2025); Claire Dunne: Carl Jung: Wounded Healer of the Soul: An Illustrated Biography. 2000, 131. https://archive.org/details/carljungwoundedh0000dunn/page/130/mode/2up (2.7. 2025); C. G. Jung: ”Concerning Rebirth”. 1959; The Collected Works of C. G. Jung – Volume 9 Part 1: The Archetypes and the Collective Unconscious, Herbert Read et al (toim.). 1980, 128-129. https://archive.org/details/collected-works-of-c.-g.-jung-v-9-1-archetypes-and-the-collective-unconscious-c.-g.-jung (13.7. 2025); C. G. Jung: ”On the Psychology of the Trickster-Figure”. 1956; The Collected Works of C. G. Jung – Volume 9 Part 1: The Archetypes and the Collective Unconscious, Herbert Read et al (toim.).. 1980, 256. https://archive.org/details/collected-works-of-c.-g.-jung-v-9-1-archetypes-and-the-collective-unconscious-c.-g.-jung (13.7. 2025); Judith Harris: The Quotable Jung, 2015, 94.

61 vrt. Krohn 2008, 62.

62 Thoralf Gilbrandt,, David A. Polflus, Valter Luoto & Pekka Nieminen (toim.): Iso Raamatun Tietosanakirja. 1991. Osa 5: 66: ”Parantaminen”.

63 Pekka Ervast: Kalevala salatieteellisesti esitettynä. Muistiinpanoja esitelmäsarjasta 28.2. - 25.4.1915.https://www.teosofia.net/pe/kalevala.htm. (24.3. 2023); vrt. Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner – Matka yli vaihtelevien äärten. 2021, 126; Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia. 2019, 270.

64Behind the Name: ”Eurydice”. https://www.behindthename.com/name/eurydice (15.4. 2024); Online Etymology Dictionary: ”Eurydice”. https://www.etymonline.com/word/Eurydice (15.4. 2024). vrt. Kerényi 1978, 338.

65Orfilaisuuden vaikutusta Sokrateeseen pohtii esim. Russell 1999, I: 115-.

66Platon: Teokset II. 1999, 122-123. Holger Thesleff (2011, 77-) kuitenkin varoittaa lukijaa ottamasta tätä Platonin Menon (81b-81e)-dialogin Sokrates-hahmon sielun pre-eksistenssiä ja anamnēsis-oppia koskevaa esitelmää liian kirjaimellisesti, sillä hän pitää tätä jaksoa lähinnä Platonin kaunokirjallisen ilmaisun sävyltään leikittelevänä ajatuskokeena.

67Platon: Teokset III. 1999, 169-170.

68 Platon: Teokset III. 1999, 34-40; Terryl L. Givens: When Souls Had Wings: Pre-Mortal Existence in Western Thought. 2012, 26-. Platonin ja Orfeuksen matkoista Egyptiin kertoo mm. Diodorus Siculus: Bibliotheca Historica (I. 92.3 & I. 96.2). https://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Diodorus_Siculus/1A*.html (17.4. 2024). Diogenes Laërtios (VIII. 1. 3) sen sijaan tietää kertoa, että ennen asettumistaan Italian Krotoniin myös Pythagoras matkusteli laajasti mm. Egyptissä, Babyloniassa ja Persiassa ja omaksui näillä matkoillaan paljon hengellisiä aineksia omaan ajatteluunsa. Laërtios 2002, 300.

69Cicero 2009, 156. Pythagoraan vaikutusta Platoniin pohtii myös esim. Pierre Hadot: Mitä on antiikin filosofia? 2010, 71-; Holger Thesleff: Platonin arvoitus. 2011, 25-, 115-, 186.

70Platon: Teokset III, 1999, 39.

71Thesleff 2011, 23, 83. Samoin Holger Thesleff: ”Platon ja platonismi”. 1998; Filosofian historian kehityslinjoja, Petter Korkman & Mikko Yrjönsuuri (toim.). 1998, 36-; Holger Thesleff & Juha Sihvola: Antiikin filosofia ja aatemaailma. 1994, 117-120; Pirkko Pitkänen: Platonin hyvän elämän filosofia. 1996, 29-. Platonin ajattelua pitää kuitenkin olennaisesti dualistisena esim. Juhani Pietarinen; Mitä Platon on minulle opettanut. 2005b, 27-42, 92-104; Juhani Pietarinen: Platonin filosofia. 2001, 151-; Russell 1999, I: 165. Samoin Wikipedia: ”Platon”. https://fi.wikipedia.org/wiki/Platon (7.3. 2024).

72Thesleff 2011, 23.