Teosofi
nro 2/2025
Hugo Simberg maalasi Haavoittunut enkeli-teemasta kaksi versiota: Toisen kankaalle ja toisen freskona Tampereen tuomiokirkon seinään. Onko Simbergin haavoittuneella enkelillä yhtymäkohtaa antiikin Kreikan myyttiin Ikaroksesta ja toisaalta Jesajan kirjan kertomukseen ”Luciferista”, Aamuruskon pojasta? Miten Jeesuksen vertaus Nisun jyvästä täydentää tarinan?
Astun Tampereen tuomiokirkon seinään maalatun Haavoittunut enkeli-freskon eteen. Tiedän maalauksen syntyhistoriasta sen verran, että Hugo Simberg maalasi Haavoittunut enkeli-teemasta ensimmäisen version öljyväreillä kankaalle vuonna 1903 ollessaan toipilaana vakavasta sairaudesta. Alkuperäinen maalaus on parhaillaan Helsingin Ateneumin taidemuseossa. Tampereen tuomiokirkon maalaukset ovat valmistuneet vuosina 1905-1906.
AAMURUSKON POIKA
Edessäni on siipirikko valon sanansaattaja, valkeuden enkeli, jonka siipi on veren tahrima ja otsalla side. Siipirikko enkeli tuo välittömästi mieleen antiikin Kreikasta periytyvän, alunperin Pseudo-Apollodoroksen Bibliotheke(E. 1.12-13)-teoksen kertoman myytin Ikaroksesta, joka isänsä Daidaloksen tekemin vahasiivin nousi korkeuksiin, mutta jonka siivet aurinko sulatti ja niin hän putosi mereen ja hukkui. Antiikin Kreikan myytti tahtoo opettaa meitä: hybristä seuraa nemesis, ylpeyttä seuraa lankeemus. Hieman samankaltainen tarina kuin Pseudo-Apollodoroksen Kirjasto-teoksessa on kerrottu heprealaisen Raamatun Jesajan kirjan kertomuksessa ”kointähdestä, aamuruskon pojasta”, joka viittaa ylpeyttä seuraavaan lankeemukseen.
Kuinka olet taivaalta pudonnut, sinä kointähti, aamuruskon poika ! Kuinka olet maahan syösty, sinä kansojen kukistaja! Sinä sanoit sydämessäsi : Minä nousen taivaaseen, Jumalan tähtiä ylemmäs minä korotan istuimeni ja istun ilmestysvuorelle, kaukaiseen Pohjolaan. Minä nousen pilvien kukkuloille, teen itseni Korkeimman vertaiseksi. ” Mutta sinut heitettiin alas hautaan (hepr. Sheol, ”tuonela” ), syvimpään kuiluun. (Jes. 14:12-15)
MISTÄ LUCIFER TULI?
Traditionaalisen kristillisen tulkinnan mukaan (mm. Aphrahat Persialainen, Thedoretos Kyrrhoslainen, Johannes Khrysostomos) Jesajan kirjan ilmaisu ”kointähti, aamuruskon poika” viittaa voitokkaaseen Babylonian kuninkaaseen, eli Nebukadnessar II:een (babyl. Nabu-kudurri-usur, ”Oi jumaluus Nabu, suojele esikoistasi”), jonka hallitseman valtakunnan tuhosta profetoivat myös Vanhan testamentin profeetat Daniel ja Hesekiel. Traditionaalisen kristillisen tulkinnan mukaan Daniel ja Hesekiel olivat Nebukadnessar II: n aikalaisia 600-500-luvuilla eKr., mutta profeetta Jesaja kirjoitti alkaen Juudan kuningas Ussian kuolinvuodesta n. 740 eaa. Nebukadnessar II hallitsi Babyloniaa 605-561 eaa. ja nosti sen uuteen loistoon sotien voitokkaasti Egyptiä, Assyriaa ja Juudaa vastaan. Juudan kansaa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan jo alkaen vuodesta 605 eaa., näiden ensimmäisten joukossa mm. profeetta Daniel. Nebukadnessar II valloitti Juudan pääkaupungin, Jerusalemin vuonna 597 eaa. Tämän jälkeen pakkosiirtolaisuuteen vietiin toinen aalto, näiden mukana mm. profeetta Hesekiel. Vuonna 586 eaa. babylonialaiset hävittivät kuningas Salomon rakennuttaman Jerusalemin ensimmäisen temppelin. Kuitenkin Babylonian valtakausi Lähi-Idässä loppui lyhyeen, kun Persian kuningas Kyyros II (muinaispersia: Kūruš , ”Auringonkaltainen”) valloitti Babylonian vuonna 539 eaa., jonka jälkeen pakkosiirtolaiset pääsivät palaamaan ja lisäksi Kyyros II.n myötävaikutuksella Jerusalemin toinen temppeli rakennettiin.
Nimitys ”kointähti, aamuruskon poika” on liitetty varhaiskristillisessä perinteessä Venus-planeettaan, mutta myös paholaiseen ja tämän lopulliseen kohtaloon. Kirkkoisä Hieronymus Stridoniumilainen kääntää kristillisen Raamatun latinankielisessä Vulgata-käännöksessään Jesajan kirjan (14:12 ) hepreankielisen ilmaisun ’Hēlēl ben-Shāḥar’ (”kointähti, aamuruskon poika”) latinankielisellä ilmaisulla ’lucifer qui mane oriebaris’ (”Valontuoja, joka aikoinaan nousi varhain”), josta kreikankielinen Septuaginta käyttää ilmaisua ὁ ἑωσφόρος ὁ πρωϊ ανατέλλων (ho heōsfóros ho prōï anatéllōn, ”Aamutähti, aamuvarhain nouseva”). Ensin kirkkoisä Origenes Aleksandrialainen Ezekiel Opera(iii. 356)-teoksessa, sitten kirkkoisä Tertullianus Contra Marcionem(v. 11, 17)-teoksessa ja lopulta kirkkoisä Aurelius Augustinus De Civitate Dei (XI:15, suom. ”Jumalan valtio”)-teoksessa samastivat Jesajan kirjan jakeen 14:12 ’Luciferin’ (Heōsfóros) Saatanaan. Tämä on aatehistoriallinen alkuperä sille, että nimi ’Lucifer’ (”Valonkantaja”) alettiin yhdistää kristillisessä perinteessä Jumalan arkkiviholliseen, Saatanaan. Tästä huolimatta mm. uskonpuhdistajat Martti Luther ja Jean Calvin uupumatta korostivat, että alkujaan hepreankielisessä Raamatussa ja kreikankielisessä Uudessa testamentissa on useita nimiä Satanael-Vastustajalle, mutta nimi ’Lucifer’ ei ole niiden joukossa. Paradoksaalisesti on jopa niin, että kanonisen Uuden testamentin nk. katolisiin kirjeisiin lukeutuvassa Pietarin toisessa kirjeessä (1:19) kirkkoisä Hieronymuksen Vulgata-käännöksen mukaan sana ’lucifer’ selvästi tuntuu olevan symbolinen viittaus Jeesukseen Kristukseen; UT2020-käännöksen mukaan Johanneksen ilmestyksessä (22:16) Kristus sanoo: ”Minä, Jeesus, lähetin viestinviejäni ilmoittamaan tämän kaiken seurakunnille. Olen Daavidin juuresta kasvanut verso ja hänen sukuaan. Olen kirkas aamutähti (Vulgata: stella splendida et matutina, ”loistava, aamuinen tähti”)”.
ENKELTEN SOTA
Paradise Lost (1667, ”Kadotettu Paratiisi”)-runoelmassaan John Milton kertoo tunnetun, juutalais-kristillisen legendan Satanaelin eli Samaelin eli Saatanan enkelillisestä alkuperästä. Tämä tarina ei perustu kristillisen Raamatun kanonisiin teksteihin, vaan sen alkuperä on selvästi Vanhan testamentin apokryfisessa kirjallisuudessa. Tällaisia mytologisia aihelmia löydämme esimerkiksi sellaisista lähteistä kuin ’Adamin ja Eevan elämä’ (ts. Mooseksen ilmestyskirja) ja ’(Slaavilainen) Toinen Eenokin kirja’ (ts. Eenokin salaisuuksien kirja); Juuri Vanhan testamentin apokryfikirjoista juontuu kertomus, jonka mukaan Saatana oli alkujaan Jumalan kirkkain, täydellisin luotu olento, joka lankesi pimeyteen kopeutensa tähden.
Koraanissa tarina Satanelista kerrotaan uudelleen siten, että hänen lankeemuksensa aiheutti haluttomuus kumartaa Adamia, jonka Allah muovasi kaksin käsin savesta ja puhalsi häneen henkäyksensä; Koraani ei sananmukaisesti opeta, että Allah olisi luonut ihmisen omaksi kuvakseen, mutta Pölyä nostattavien suuran mukaan Allah kuitenkin sanoi: ”Olen luonut dzinnit ja ihmiset, / että he palvoisivat minua.” (Kor. 51:56), ja toisaalta Hidzrin suuran mukaan Allah kehotti enkeleitä heittäytymään maahan ja kumartamaan Adamia, ihmisistä ensimmäistä (Kor. 15:28-29). Kumpujen suuran mukaan Paholainen, josta Koraani käyttää arabiankielistä nimitystä ’Iblis’ (”epätoivon aiheuttaja”), perusteli ylenkatsettaan Allahin vaatimusta kohtaan sanoin: ”Minä olen parempi kuin hän; Sinä loit minut tulesta mutta hänet savesta” (Kor. 7:12). Tämän seurauksena Allah vihastui Iblistä kohtaan, karkotti hänet taivaan korkeuksista ja antoi tälle arabiankielisen nimen Shaiṭān (”harhautunut, etäinen”), jonka jälkeen Ibliksestä tuli pahojen djinnien eli pahojen henkien herra. Kumpujen suuran tarina on sanasta sanaan miltei identtinen kuin syyriankielisen ’Aarteiden luolan kirjan’ kertoma tarina, joka hyvin ilmeisesti on sen taustalla.
Varmasti Saatanan lankeemuksen aiheutti juuri kopeus, mutta Simbergin Haavoittunut enkeli-maalauksen enkelihahmo on merkitsevästi vailla hybriksen kopeutta, hän on jotenkin hauraampi, pehmeämpi, oikeastaan nöyristä nöyrin olento verraten hybriksen riivaamaan Ikarokseen tai kopeaan Saatanaan. Johanneksen ilmestyksessä puhutaan enkelten sodasta, joka syttyi taivasten valtakunnassa.
Taivaassa syttyi sota. Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan . Lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat, mutta eivät voittaneet , eikä heillä ollut enää sijaa taivaassa. Suuri lohikäärme , se vanha käärme, jota Perkeleeksi ja Saatanaksi kutsutaan , koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssaan. Minä kuulin, kuinka taivaassa sanottiin kovalla äänellä:”Nyt on tullut pelastus ja voima , meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Kristuksensa valta , sillä meidän veljiemme syyttäjä , joka yöt ja päivät syytti heitä Jumalamme edessä, on heitetty alas.” (Ilm. 12:7-10)
Kenties Hugo Simbergin maalauksen valkeisiin pukeutunut enkeli on ottanut osaa tähän sotaan Herran vanhurskauden enkelten joukoissa ja tuon taistelun melskeessä saanut haavansa, joka on singonnut sen maahan? Simbergin haavoittunut enkeli ei nosta päätänsä kopeasti, vaan luo katseensa alaspäin kohtaloon alistumisen merkiksi. Näyttää aivan siltä kuin hänen unelmansa olisi murskattu, koska hänen siipensä eivät kantaneet.
NISUN JYVÄ
Hugo Simbergin maalauksen haavoitettu enkeli kantaa kädessään kimpullista valkovuokkoja. Miksi? Mitä taiteilija on halunnut tällä yksityiskohdallaan välittää katsojalle? Valkovuokot ovat keväinen enne lähestyvästä kesästä. Keväällä luonto puhkeaa riemastuttavasti monivärisiin kukintoihin, joita paluumuuttajien suuret joukot, etelästä palaavat suuret lintuparvet säestävät laulullaan. Kevät on luonnon heräämisen ja ilon aikaa, mutta Simbergin Haavoittunut enkeli-maalausta leimaa syvä melankolia. Pojat, jotka kantavat haavoittunutta enkeliä maalauksessa, ovat pukeutuneet tummiin. Ovatko he pukeutuneet surupukuihin? Onko enkeli sitenkin kuollut, eikä vain haavoitettu? Mieleen tulee tässä yhteydessä Johanneksen evankeliumin vertaus nisun jyvästä :
Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää. (Joh. 12:24).
Kevään ja tulevan kesän enteitä kantava, kärsivä, haavoitettu valkeuden enkeli on kiistatta Kristusta muistuttava hahmo. Hänen kohtalonsa tuo mieleen Jesajan kirjan 53. luvun ’Herran kärsivä palvelija’-jakson. Enkeli opettaa meille hiljaisuutta.
Häntä piinattiin , ja hän alistui siihen eikä suutaan avannut. Kuten Karitsa , joka viedään teuraaksi, niin kuin lammas , joka on ääneti keritsijänsä edessä, hän ei suutaan avannut. (Jes. 53:7).
Vaikka Hugo Simbergin maalauksen enkelin olemus on murtunut, valkovuokot hänen kädessään muistuttavat kevääseen kätketystä suuresta ilosta. Ortodoksisen pääsiäistroparin sanoin: ”Kristus nousi kuolleista , kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!”
Hugo Simbergin maalauksessa esiintyvän, haavoitetun enkelin olemus on hauras. Jotenkin hänen haavoittunut olemuksensa on hauraampi, toisaalta inhimillisempi kuin ”keskivertoenkelten”, joiden ylitarjontaan kristillisessä taiteessa olemme kenties jo kovin tottuneita. Hugo Simbergin enkeli ei kuitenkaan peittele haavoittuvaisuuttaan, ja hänen paljastettu haavansa voi synnyttää maalauksen katsojassa halun lohduttaa enkeliä, halata, rohkaista.
Samassa astun sisälle maalaukseen. Kosketan haavoittuneen enkelin rikottua siipeä, suutelen hänen otsaansa. Hän on rakas sisareni, haavoittunut enkeli.
