William Blake: Thelin kirja (1789)

 

Kuvitus: William Blake: The Book of Thel. Kopio B, vedostettu n. 1789.

Yale Center for British Art: Yale University, New Haven, Connecticut, USA.

 

Synopsis

The Book of Thel (1789) on ensimmäinen, yksinkertaisin ja viehättävin profetaalinen illuminaatiokirja, jonka William Blake koskaan kirjoitti ja painoi. William Blaken kaivertamattomaksi käsikirjoitukseksi jäänyt Tiriel (1789)-runoelma edelsi The Book of Thel-runoelmaa, jonka tekstiin on sulautettu muutamia Tiriel-runoelman rivejä. Molemmat viimeksimainitut runoelmat hyödyntävät nimistöä, joka sisältyy Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheimin teokseen De occulta philosophia libri tres (1531-1533; Englanniksi: Three Books of Occult Philosophy, 1651).

The Book of Thel voidaan parhaiten ymmärtää William Blaken uutena versiona John Miltonin Comus- runosta. John Miltonin runon päähenkilö 'Lady' on täysi-ikäisen naiseuden kynnyksellä oleva neito, joka matkustaa kohti vanhempiensa maatilaa. Neito eksyy yöllä metsään ja kuulee siellä outoja ääniä, jotka hän manaa pois vedoten omaan siveyteensä. Neito tapaa pahantahtoisen Comuksen, joka on naamioitunut viattoman paimenen asuun. Pahaa aavistamatta neito lähtee Comuksen matkaan kohti palatsia, jossa taikasauvan voimalla Comus sitoo neidon tuoliin. Neito kuitenkin kieltäytyy irstailun maljasta, jolloin neidon veljet ajavat Comuksen tiehensä ja murtavat tämän maljan, mutta unohtavat ottaa hallintaansa Comuksen taikasauvan. Virrasta nousee Sabrinaksi kutsuttu toinen neito, joka puhdasta vettä pirskottamalla Ladyn päälle vapauttaa hänet Comuksen lumouksesta. John Miltonin Comus-runo on siis tarina tytön ensihullaantumisesta halpamaisen henkilön kanssa, jonka todellisen luonteen tyttö ymmärtää vasta alkuhuuman hälvennyttyä. Sabrina, joka lopulta vapauttaa tytön, edustaa Luonnon parantavia voimia.

Blake kertoo olennaisesti saman tarinan, mutta kuitenkin enemmänkin biologisin ehdoin, ei niinkään moraalisin. Ladyn tavoin Blaken Thel on tyttö täysi-ikäisyyden ja naiseuden kynnyksellä. Thel on yhä itsekeskeinen, mihin viittaa toiseikka, että hän asustaa ”Harin laaksoissa”. Kuitenkin Thelin ikävaiheelle on leimallista, että hän alkaa pohtia elämän ja kuoleman mysteerejä. Thel kyseenalaistaa oman neitseellisyytensä (Lilja) ihanteen, harkitse seksuaalista kohtaamista miehen kanssa (Pilvi), raskautta (Mato, joka assosioituu sikiöön) ja äidiksi tulemista (Saven hahmo, Äiti-Maa). Pilvi, joka assosioituu John Miltonin Comukseen, on kuitenkin Blakella silkka hedelmöittävän koiraan periaate ilman John Miltonin moralisoivia painotuksia – Blakella ilman moitetta Pilven kosteus etsii kukkien kastetta. Kaikki nämä hahmot vakuuttavat Thelille, että niillä kaikilla on oma päämääränsä, vaikka ne eivät ehkä itsekään sitä aina ymmärrä, ja että elämään liittyy aina itsensä uhraaminen. Runoelma saavuttaa huipennuksensa kun Thel kuulee ääniä, jotka herättävät hänen aistinsa: Rakastelun ääniä. Nämä ovat samoja ääniä kuin ne, jotka John Miltonin Lady torjui niin sovinnaisesti. Thel kauhistuu ääniä ja niitä inhoten pakenee takaisin viattomiin Harin laaksoihin.

Miltonin ja Agrippan ohella myös Francois-Marie Voltaire on saattanut vaikuttaa yhteen runoelman jaksoon. Lissabonin maanjäristyksen muistoksi kirjoittamassaan katkerassa runossa Voltaire hyökkäsi Gottfried Wilhelm Leibnizin optimistista maailmankuvaa vastaan, jonka mukaan ”Tämä maailma on paras kaikista maailmoista. ” Voltaire: ”Quand la mort met comble aux maux que j'ai soufferts, Le beau soulagement d'être mange des vers. ” (”Kun kuolema kruunaa kärsimäni vääryydet, on silkka helpotus päätyä matojen ruoaksi.”) Blake vastaa tähän: ”Then if thou art the food of worms, O virgin of the skies, / How great thy use, how great thy blessing!” (3:25).

Blaken runoelmassa on myös kaikuja Edward Youngista. Young kirjoittaa: “O the soft Commerce! O the tender Tyes / Close-twisted with the fibres of the Heart” (Night Thoughts, v: 1063-1064). Blake kirjoittaa: “She saw the couches of the dead, & where the fibrous roots / Of every heart on earth infixes deep in restless twists. /“(6:3: “Hän näki kuolleiden sijat, &sen, missä jokaisen maanpäällisen sydämen/ säikeiset juuret kietoutuivat toisiinsa syvyyksien levottomissa solmuissa. /” ).

Kahdeksantoista kopiota The Book of Thel- runoelmasta on jäljitetty, joista kaksi on nivottu yhteen sen intellektuaalisen jatko-osan, Visions of the Daughters of Albion (1793)-runoelman kanssa. Tekstin koristelut, jotka ovat väritetty yksinkertaisilla akvarelli-laveerauksilla, ovat kuvituksina konstailemattomia. Runoelman ensilehdellä päähenkilö Thel pitelee Viattomuuden paimensauvaa ja seisoo itkupajun solakan rungon ja sen keveän keväisen lehvistön alla. Thel katselee kohtumaisten kukkien hedelmöittymistä – pienenpieni mies (Pilvi) kurkottelee syleilläkseen pienenpientä neitoa. Avautumiseen valmis nuppu nousee Thelin jalkojen juuressa. Viimeisen levyn kuvitus symboloi lasten viatonta seksuaalista leikkiä. Tyttö, jolla on käsissään keveät suitset, ohjaa Luonnon Käärmettä. Hänen takanaan kaksi poikalasta kiipeävät Käärmeen selkään ratsastaakseen sillä. Kuvateema toistuu America: A Prophecy (1793)- runoelman 13. levyssä.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 52.

THELIN KIRJA¹

Kirjoittaja & Painaja Willm Blake, 1789.

 

 

 

THEL’in Motto:

Tietääkö Kotka, mitä on syvyyksissä?

Ja onko hän sitä Myyrältä kysymässä?

Voidaanko Viisaus asettaa hopeapajun vitsaan?

Tai Rakkaus kultaiseen maljaan? ²

LEVY 1 

 

 THEL

 

I

Mne Seraphimin³ tyttäret kukoistivat aurinkoisten laumojensa ympyröissä

paitsi nuorin, joka ihonsa valkeudessa etsi salaista ilmaa

vain kadotakseen kuten hänen kuolevaisen päivänsä aamuinen kauneus.

Alhaalla Adonan joella hänen hento äänensä kuultiin:

Ja sinne valuivat hänen lempeät huokauksensa kuin aamuinen kaste.

Tämä keväämme elämä! Miksi kuihtuu lootus, joka elää vedessä?

Miksi maatuvat nämä kevään lapset? Syntyvät vain hymyilläkseen ja kaatuakseen.

Voi! Thel on kuin sateenkaari, kuin eroava pilvi,

kuin heijastus lasissa, kuin varjot vedessä.

Kuin vastasyntyneen unet, kuin hymy sylilapsen kasvoilla,

kuin kyyhkysen ääni, kuin hälvenevä päivä, kuin musiikki ilmassa.

Voi! Lempeästi saan minä uneksia, lempeästi käydä levolle

ja lempeästi uneksia kuolonunta ja lempeästi kuulla äänen

hänen, joka kulkee puutarhassa illansuussa. ⁴

Laakson Lilja hengitti hiljaa nöyrässä ruohikossa

ja vastasi suloiselle neidolle lausuen: Olen vedenkasteinen vehreä

ja kovin pienikokoinen, ja viihdyin alemmissa maailmoissa.

Niin hento varreltani, että säihkysiiven vain vaivoin päälläni kannan,

ja kuitenkin saan vieraita taivaasta asti, hänet, joka hymyilee kaikille.

Hänet, joka kulkee laaksossa ja joka aamu ojentaa kätensä minulle

sanoakseen, iloitse sinä nöyrä ruoho, sinä uudestisyntynyt liljankukka,

sinä lempeä palvelijatar hiljaisten laaksojen ja vaatimatonten purojen.

Sillä sinut puetaan valoon ja ravitaan aamuisella mannalla

kunnes kesän lämpö sulattaa sinut lähteiden ja purojen äärellä

suodakseen kukoistuksen ikuisuuden laaksoissa: Miksi Thel enää silloin purnaisi,

LEVY 2

miksi Harin laaksojen rakastajatar haikeana huokailisi.

Hän päätti & hymyili kyynelissään ja istui alas hopeiselle niitylle.

Thel vastasi. Oi, sinä hento neitsyt rauhaisan laakson.

Sinä lahjoitat niille, jotka eivät pysty pyytämään, äänettömille, uupuneille.

Sinun hengityksesi ravitsee viattoman karitsan. Hän tuntee tuoksun valkeiden vaatteidesi,

hän poimii sinun kukkasi. Kun istut hymyillen hänen kasvoilleen

ja pyyhkien hänen lempeän ja nöyrtyneen suunsa kaikesta happamasta:

Sinun viinisi totisesti kirkastaa kultaisen hunajan, sinun parfyymisi,

jonka annat levittäytyä kaikille ruohon pikku terälehdille,

virvoittaa maitoa tihkuvan lehmän & kesyttää tulta henkivän oriin,

mutta Thel on kuin nousevan auringon häikäisemä kalpea pilvi:

Katoan helmeilevältä valtaistuimeltani ja kuka silloin löytääkään sijani.

Laakson kuningatar Lilja silloin vastasi. Kysy lempeältä pilveltä

ja hän kertoo sinulle, miksi se säkenöi aamuisella taivaalla

ja miksi se antaa kirkkaan kauneutensa pisaroida kostean ilman läpi.

Laskeudu, Oi pikku pilvi, ja leiju Thelin silmien eteen.

Pilvi laskeutui ja Lilja kumarsi sille nöyrästi.

Sitten Lilja lähti hoitamaan lukuisia askareitaan viheriöivän ruohon äärellä. 

 

 

LEVY 3

II

Oi pikku Pilvi, neitsyt sanoi, pyydän sinua kertomaan minulle,

miksi et kanna huolta siitä, että hetken kuluttua hälvenet olemattomuuteen:

Silloin etsimme hahmoasi, mutta emme löydä. Ja Thel on sinun kaltaisesi.

Katoan. Ja vaikka suruani valitan, kukaan ei tunnu kuulevan minua.

Silloin Pilvi näytti kultaiset helmensä & hänen kirkas hahmonsa ilmestyi

leijuen ja kimaltaen ilmassa Thelin kasvojen eteen.

Voi neito, etkö tiedä. Ratsumme juovat kultaisista lähteistä,

missä Luvah⁵ virvoittaa hevosensa: Katsotko sinä elämääni

säikkyen, että hälvenen jo nuoruudessani ja pian minua ei enää nähdä

eikä minusta jää jälkeäkään? Oi neito, kerron sinulle, kun nukun pois,

se tapahtuu kymmenkertaiseen elämään, rakkauteen, rauhaan ja pyhyyden iloon:

Laskeudun näkymättömiin ja laskeudun kevyin siivin samettisille kukille

sisimmässäni kaitsien kirkassilmäistä kastetta kohti hänen hohtavaa telttaansa;

Itkevä neitsyt astelee värisevin nilkoin ennen aamunsarastusta

kunnes me nousemme kultaisen siteen yhdistäminä,⁶ emmekä enää koskaan eroa

vaan kuljemme yhdessä suoden ravinnon kaikille lempeille kukille. ⁷

Niinkö, oi pikku Pilvi? Pelkään, että en ole kuten sinä,

koska kävelen läpi Harin laakson ja tunnen tuoksun suloisten kukkien,

mutta en ravitse pieniä kukkasia. Kuulen lintujen viserryksen,

mutta en ruoki visertäviä lintuja. Lentäen ne etsivät ravintoaan,

mutta Thel ei enää iloitse näistä asioista, sillä hän katoaa jäljettömiin.

Kaikki tulevat sanomaan: Ilman mitään tarkoitusta eli tämä hohtava nainen

- vai elikö hän vain tullakseen kuolemassa matojen ravinnoksi?

Pilvi nousi ylös korkealle ilman valtaistuimelleen ja vastasi seuraavasti.

Täten jos olet ruokaa matojen, oi neito taivaallinen,

kuinka suuri onkaan sinun hyödyllisyytesi, suuri siunauksesi. Sillä kaikki, mikä elää,

ei elä yksin. Ei yksin itselleen. Älä pelkää, sillä minä kutsun

heiveröisen madon sen alhaisesta vuoteestaan, ja sinä saat kuulla sen äänen.

Tule siis esiin, sinä hiljaisen laakson mato, syvämietteisen kuningattaresi eteen.

Heiveröinen mato nousi ja istui Liljan lehden päälle.

Kirkas Pilvi purjehti eespäin löytääkseen parinsa laaksossa. 

 

 

 

LEVY 4

III

Thel katsoi hämmästellen Matoa sen kasteisella vuoteellaan.

Oletko sinä Mato? Heikkouden vertauskuva, etkö vain Matonen olekin?

Näen sinussa kuin sylilapsen käärittynä Liljan lehdelle.

Älä itke, oi pieni ääni, sanoa et vielä taida, mutta itkeä osaat;

Onko tämä Mato vain? Näen sinut maassa avuttomana ja alastomana: Nyyhkyttäen.

Eikä ole ketään, joka vastaisi, ei ketään, joka hoivaisi sinua äidillisin hymyin.

Saven Hahmo kuuli Madon äänen& nosti sääliväisen päänsä.

Se kumartui itkevän lapsen ylle. Ja sen elämä huokaili

maitoisaa hellyyttä. Sitten hän suuntasi nöyrät silmänsä Theliä kohti.

Oi Harin laaksojen kaunotar. Emme elä vain itseämme varten.

Näet minussa kuin pahimman kaikista, ja niin totta se onkin.

Sylini on kylmä ja se itsessään on yhtä kuin pimeys.

LEVY 5

Mutta hän, joka rakastaa alempaa, hieroo öljynsä päähäni

ja suutelee minua, kietoo häänauhat rintojeni ympärille.

Hän lausuu: Sinä lasteni äiti, olen mielistynyt sinuun.

Olen antanut sinulle kruunun, jota kukaan ei voi ottaa pois,

mutta miten tämä suloisuus on syntynyt, sitä en tiedä. Enkä voikaan tietää,

ymmärrän. Enkä voi ymmärtää. Ja kuitenkin elän ja rakastan.

Kauneuden tytär pyyhki sääliväiset kyyneleensä valkeaan harsoonsa

ja lausui: Voi! En tiennyt tätä asiaa näin, ja siksi itkinkin:

Että Jumala rakastaisi Matoa - sen tiesin – ja että hän rankaisisi pahaa jalkaa,

joka tahallaan murskaisi sen avuttoman hahmon: Mutta että hän helli sitä

maidolla ja öljyllä, - sitä en tiennyt ja sen tähden itkin. ⁸

Valitin leudossa ilmassa, koska hälvenen kadoksiin;

Käyn makaamaan sinun kylmälle vuoteellesi ja jätän hohtavan osani.⁹

Laaksojen kuningatar, Emäntä Savi vastasi: Kuulin sinun huokailusi

ja kaikki sinun surusi putosivat minun katolleni, mutta minä ne alas kutsuinkin:

Haluaisitko, oi Kuningatar, astua talooni? Sinulla on lupa astua sisään

ja palata. Älä pelkää mitään. Astu vain sisään neitsytjaloin. 

 

 

 

LEVY 6

IV

Ikuisten porttien hirmuinen ovenvartija kohotti pohjoista telkeään.¹⁰

Thel astui sisään& näki salaisuudet tuntemattoman maan;

Hän näki kuolleiden sijat, &sen, missä jokaisen maanpäällisen sydämen

säikeiset juuret kietoutuivat toisiinsa syvyyksien levottomissa solmuissa.

Hän näki maan surujen& kyynelten, jossa hymyä ei ollut koskaan nähty. 

 

Thel kulki savujen maassa pimeyden laaksojen läpi, kuunnellen kieltä

Kipujen& Vaikerrusten. Aika ajoin hän pysähtyi kostean haudan vierellä.

Thel seisoi siinä hetken hiljaa kuunnellen maan syvyyksien ääniä.

- lopulta hän oli oman hautakuilunsa äärellä & istui siihen alas. ¹¹

Hän kuuli tämän melankolisen äänen henkivän tyhjästä kuilusta. 

 

Miksi korva ei voi kuuroutua oman hävityksensä äänelle?

Tai kiiltävä silmä sulkeutua hymyn myrkkylle!

Miksi silmäluomet avautuvat kun jousi viritetään siellä,

missä tuhat sotaisaa miestä makaa väijyksissä?

Lahjojen& siunausten silmin, jotka kylpevät hedelmissä& kultakolikoissa!

Miksi Kieli maistoi hunajaa jokaisesta tuulesta?

Miksi Korva hurjana pyörremyrskynä vetää luomukset sisäänsä?

Miksi sieraimet suurenevat hengittäen kauhua väristen& peloissaan?

Miksi lemmen aisat ovat nuoruuttaan palavan pojan päällä?

Miksi kaipuumme vuoteella on lihan hienoinen verho? ¹²

 

Neitsyt nousi istumasijoiltaan kirkaisten & oitis pakeni paikalta

ja seisahtui vasta kun tuli jälleen Harin laaksoihin.

-The End-

KOMMENTAARI

Lyhenteet

B         Harold Bloom: ”Commentary”. Teoksessa: William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake, David V. Erdman (toim.). New York: Archon Books, 1988.

O         Alicia Ostriker: ”Notes”. Teoksessa: William Blake: The Complete Poems, Alicia Ostriker (toim.). Harmondsworth, Middlesex: Penguin Books, 1977.

S         Henry Summerfield: ”Notes on Criticism”. Teoksessa: Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. New York: Colin Smythe, 1998.

SH      Suomentajan huomautus.

Yleistä

Lukuisia malleja ja vastamalleja on ehdotettu Thelin tarinan perustaksi. Damon (1924, 75) ja sittemmin Harper (1961, 247-256) ovat määritelleet Blaken sankarittaren Persefoneksi, jota Dis ei ole vielä kuljettanut aliseen maailmaan ja Damon (1967, 52) vakuuttaa myös , että Thel on Blaken vastine John Miltonin siveyden esitaistelijalle, Comus-runon Ladylle. Gleckner (1960) näkee Thelin hahmon olevan kontrasti heprealaisen Raamatun Jobille, joka – toisin kuin Thel – hyväksyy Kokemuksen. Kiehtovaan vertailuun perustuen Raine (1968, I:112-114) päättelee, että Blake löysi tarinalleen esikuvan Samuel Johnsonin The History of Rasselas, Prince of Abissinia (1759)- romaanista, mutta Chayes (1970b, 217-220) näkee esikuvan olleen Psykhessä, joka antikin Kreikan tarussa laskeutuu aliseen maailmaan. Mutta ei ole ainoastaan niin, että aatteellisten lähteiden suhteen tulkitsijoiden keskuudessa vallitsee ankara erimielisyys: Keskeisiä muita erimielisyyden aiheita ovat myös naispäähenkilön identiteetti ja luonne, Harin laaksojen luonne sekä Saven Talon eli ”tuntemattoman maan” luonne ja erimielisyys vallitsee edelleen myös sen suhteen, onko Thel oikeassa vai väärässä palatessaan aikaisempaan kotiinsa. Erdman (Textual Notes, 1982, 790) ilmoittaa, että runoelman viimeinen levy, joka esittelee Saven Talon, ei ole kaiverrettu yhtään sen vähemmän kuin kaksi vuotta myöhemmin tehty koko muu runoelma - sen tarkoituksena oli kenties syrjäyttää jokin aikaisempi levy. Howard (1984, 50) väittää, että alkuperäisessä versiossa levy 5 päätti runoelman.

Vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että Thel edustaa Viattomuutta, joka kohtaa Kokemuksen, mutta onko hän kuolematon sielu kuolevaiseen kehoon syntymisen kynnyksellä? Näin väittää Porfyrioksen vaikutusta painottaen esim. Damon (1924, 74-75), minkä väitteen ankarasti kiistää esim. Max Plowman (1927a, 87). Huomionarvoisessa esseessään Tolley (1965) vakuuttaa, että runoelmassa saattaa olla joitakin uusplatonistisia vaikutteita, mutta kuitenkin sen suhde Edward Youngin Night Thoughts (1742-1745)-runoelmaan on tärkeämpi ja kristillinen itseuhrauksen teema on vallitseva. Hyödyllisesti Frye (1947, 232-233) väittää, että Thel ”saattaa olla mikä tahansa elämänmuoto alkiovaiheessaan, joka saattaa olla mitä hyvänsä ihmissikiöstä heräävään taiteelliseen inspiraatioon, ja hänen tragediansa saattaa olla jotakin keskenmenon ja näyn menetyksen välimaastossa. ”

Vallitsee erimielisyys myöskin siitä, onko Thelin viattomuus ihailtavaa laatua (esim. Mellor 1974, 19-39) vai vääristynyttä, itsekkään lapsellista viattomuutta (Tolley 1965, 378), vai kenties hauras kreikkalainen pastoraali (Hagstrum 1964, 87-89) tai aikuisuuden pelkoa (Hirsch 1964, 305-309) ja pelkoa antaa itsensä seksuaalisesti ja äidillisesti (Tolley 1973, 115-116). Thelin vähättelijät yleensä kontrastoivat hänen epäautenttisen viattomuuden Liljan, Pilven ja Saven viattomuuden kanssa, jotka – toisin kuin ihmistyttö – pidättäytyvät eristämästä itseään ja joilla on swedenborgilaisittain tarkastellen ”käyttöä” (Davies 1948, 44-45). Glecknerin (1959, 167-166) mukaan Thelin filosofiset kysymykset ennakoivat pahaenteisesti sitä, että toisille antautumisen sijaan hän lopulta jää abstraktin järkeilyn asteelle, ja Gillhamin ( 1973, 186) mukaan ne ovat Thelin keino ”välttää moraalisena olentona eksistoiminen pitäytymällä transkendentaalisissa pohdinnoissa”, mutta toisin asian näkee Mitchell (1978, 87-88), jonka mukaan juuri tuo filosofisten kysymysten asettaminen osoittaa Thelin olevan ainoa todella inhimillinen henkilö hahmo koko runoelmassa ja näin siitäkin huolimatta, että hän epäonnistuu itsensä uhraamisen läksyn oppimisessa. Kolme kriitikkoa on nähnyt paljon vaivaa selittääkseen Thelin henkilöhahmoon kohdistuvaa syytöstä epäonnistumisesta hänen inhimillisillä heikkouksillaan: ylpeydellä ja turhamaisuudella (Gleckner 1959, 163-169), infantiililla passiivisuudella (Johnson 1970b, 258-277) ja heikolla oman identiteetin tuntemuksella (Heppner 1977). Freudilainen George (1980, 92-98) näkee Thelin olevan narsisti, joka on haluton höllentämään otetta omasta egostaan rakastaakseen toista ihmistä, ja toinen freudilainen: Webster (1983, 53-57) vakuuttaa, että Thel ottaa aliseen maailmaan laskeuduttuaan miehen roolin, ja samaan hengenvetoon hän myös syyttää Blakea yhdyntään liittyvästä kastraation pelosta, jonka - tämän kriitikon mukaan - Blake ilmaisee Thelin loppurepliikin kautta.

Ainakin kaksi kirjoittajaa epäilee Blaken kunnioitusta luomuksensa hahmoja Lilja, Pilvi ja Savi kohtaan. Vaikka nämä hahmot kutsuvat kristuksenkaltaiseen itseuhraukseen, joka yleisellä tasolla ylittää deistien rakastaman hyväntahtoisuuden, Pearce (1978) kuitenkin syyttää, että ne ovat Blaken halveksuman Luonnollisen Uskonnon (deismin) infektoimia. Levisonin (1980, 288-289) näkemyksen mukaan Lilja on ujo ja Pilvi omahyväinen, mikä väite perustuu suurelta osin kohdan 1:19 miespuolisen ”hänen” (He) samastamiseen Pilveen ja oletukseen kohtien 1:18 ja 3:30 epäjohdonmukaisuudesta.

The Book of Thel-runoelman toiminta jakautuu jaksoon Harin Laaksoissa ja jaksoon Saven Talossa. Ensinnä mainittu jakso on samaistettu ikuisuuteen (Damon 1924, 75), Edenin puutarhaan samaistettuun Beulahiin (Frye 1947, 232-233), ja nähty analogisena sekä Edenin puutarhan että Edmund Spenserin Adoniksen puutarhan kanssa portinvartijoineen (Bloom 1963, 53-54, 60). Harin laaksot on myöskin samaistettu tähän (kuolevaisuuden) maailmaan (Margoliouth 1951, 55) tai maailmaan joka suuresti muistuttaa tätä (Johnson 1970b, 259), Viattomuuden puutarhaan (Fox 1976, 7) ja tietoiseen mieleen (George 1980, 93-94). Saven tuskainen maailma on tulkittu edustavan uusplatonisessa hengessä nähtyä tämänpuoleista (kuolevaisuuden) maailmaa, jossa kuolevaiset sielut kuolevat ja näin se on klassinen ”alamaailma” (Damon loc. cit. ), hengellisen kuoleman tilaa (Margoliouth 1951, 56), kuolleiden valtakuntaa kirjaimellisessa mielessä (Gillham 1973, 190-191), Kokemuksen maailmaa (Gleckner 1959, 170-173), aikuista elämää (Bogen 1971, 28), alitajuista mieltä (George loc. cit. ). Wagenknecht (1973, 148) väittää kiinnostavasti, että kaikki toiminta runoelmassa tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa ja kaikki, mitä Thel havaitsee, riippuu hänen omasta havaintokyvystään. Fox (1976, 8) huomioi, että Thel pelkää täsmälleen samaa asiaa sekä Viattomuudessa että Kokemuksessa: Kuolevaisuutta, mutta viimeksimainitussa se vaikuttaa brutaalimmalta kuin ensinnä mainitussa.

Runoelman vaikeaselkoisin osuus – eli puhe Thelin hautakuilusta – on saanut osakseen paljon keskustelua. Tutkijat ovat selittäneet sen olevan kehon ääni, joka valittaa aistien langennutta tilaa (Damon loc. cit. ), lausuntona Thelin moraalisesti vajaavaisesta ”todellisesta minästä, joka on ruma, kylmä, pimeä” (Gleckner 1959, 168-170), laajennettuna versiona tavanomaisesta, itsekeskeisestä valittamisesta (Johnson 1970b, 270-271), protestina sellaista kapinallista aikuisuudesta vetäytymistä kohtaan, jossa minuus saa säilyttää lapsenomaisen vilkkautensa vain väliaikaisesti (Bogen 1971, 30-31), tai Thelin postuumina valituslauluna, jossa hän valittaa muutokseen kyvyttömänä haaskattua elämäänsä (Gillham 1973, 191), ja Thelin alitajunnan konfliktien ilmauksena (George 1980, 93-98).

Sen kysymyksen jälkeen, onko Thel sielu syntymää edeltävässä tilassa, tämä kysymys on herättänyt intohimoisimpia keskusteluja: Tuleeko Thelin vetäytyminen tuomita moraaliselta kannalta? Bloom (1963, 62) vakuuttaa, että Thel on harhaanjohdettu kun hän palaa tilaan, joka turmeltuu Tiriel-runoelman Harin ja Hevan rappeutuneeksi viattomuudeksi. Hirsch (1964, 309) syyttää Theliä pelkurimaisesta vetäytymisestä aikuisuuden vaikeuksista. Read (1982) uskoo, että runoelmassa on kaikuja James Herveyn teoksesta Meditations Among the Tombs (1746, 1748) ja Thelin vaellus heijastelee Herveyn puritaanista moraalia, joka torjuu elämän nautinnot syntisinä. Rainen (1968, I:114-124) mukaan Blake asettuu itse Liljan, Pilven ja Saven puolelle, jotka näkevät hermeetikkojen tavoin Jumalan alhaisimmassakin materiassa, kun taas Thel uusplatonistien tavoin ei näe mitään hyvää tämänpuoleisessa maailmassa. Vastakkaisen näkökulman ottaa Bullough (1969), jonka filosofisen kannan mukaan Thelin vetäytyminen julistaa uusplatonistista epätoivoa kontrastina swedenborgilaisen optimismin dogmalle ”käyttökelpoisuudesta”. Margoliouth (1951, 56-57) ylistää Thelin pakoa ulospääsytienä epätoivosta, jota Lilja ja Pilvi eivät pysty parantamaan, ja Mellor (1974, 34-37) syttyy puolustamaan Thelin uhmakasta huutoa sekä hänen sankarillista paluutaan ylevään elämäänsä Harin laaksoissa. Jotkut kommentaattorit ovat valinneet välittävän kannan. Esimerkiksi Johnson (1970b, 271-272) että kaikessa heiveröisyydessään Thelin kirkaisu osoittaa, että hän ymmärtää oman vajaavuutensa hautakuilusta kuuluvan puheen perustalta. Wagenknechtin (1973, 161-163) mukaan Thelin vetäytyminen on pakoa todellisuudesta, mutta kuitenkin Thelin mielikuvitus on herätetty. Mitchell (1978, 83) tuntee, että runoelma jättää kysymyksen auki – kuten runoilija itse kenties tahtoikin – mikäli Thel palaa korkeampaan elämään vai onko hän tuomittu taantumaan infantiiliin regressioon.

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 357-360.

Yksityiskohdat

 

1 Otsikko. S: Pitkään arveltiin, että nimi 'Thel' on johdettu kreikan verbistä theloo (”kaivata”) (Damon 1924, 310), mutta Tolley (1965, 380n17) ehdottaa vaihtoehtoisesti, että taustana on kreikan substantiivi thelus (”nainen”). Koska Blake näyttää opiskelleen kreikkaa systemaattisesti vasta vuoden 1800 jälkeen (Erdman 1982, 727) ja koska hän näyttää tunteneen ainakin maineen perusteella Martin Madanin aikoinaan hyvin kiistellyn teoksen Thelyphthora (1780-1781), Murray (1981) päättelee, että kreikan thelus-sanaa voidaan pitää uskottavammin Blaken runoelman päähenkilön nimen 'Thel' etymologisena alkuperänä. Schorer (1946, 235) ehdottaa, että nimessä 'Thel' on viittaus Letheen.

2 Thelin motto. S: Kotka edustaa perinteisesti tarkkanäköisyyttä ja myyrä on tunnetusti miltei sokea. Hopeapajun vitsa ja kultainen malja on johdettu seniilin turmeltumisen kaunopuheisesta pohdinnasta Saarnaajan kirjan jakeessa 12:6 (näin varsinkin Tolley ja Ferber 1976), mutta ne voidaan nähdä myös edustavan selkärankaa ja pääkalloa (Mitchell 1978, 86n). Useimmat kommentaattorit näkevät että ne ovat myös mittauksen yksikköjä tai standardeja. Voidaanko viisaus ja rakkaus sisällyttää tai mitata falloksella ja aivoilla (Damon 1924, 310), falloksella ja kohdulla (M. Plowman 1927a, 89 ), ”itseasetetun auktoriteetin” vitsalla tai itsekeskeisellä omistushalulla (Gleckner 1959, 173) miehen ja naisen sukupuolielimillä (Harper 1961, 252-253), kaupankäynnillä hopealla ja kullalla (Beer 1969, 72-73) tai julkisen aseman valtikalla ja ehtoollismaljalla (Mellor 1974, 37)? Blaken arvomaailman mukaiset vastaukset saattaisivat olla: Kyllä, Kyllä, Ei, Kyllä, Ei ja Ei. Läheisesti yhdistäen kaksi kuplettia Hirsch (1964, 305-306) näkee, että sellaiset kauneuden objektit kuin vitsa ja malja ovat liian kaukana Kokemuksen ”syvyyksistä” sisältääkseen viisauden ja rakkauden. Rainen (1968, I: 118-119) mukaan motto ilmaisee Thelin epäilyksiä hermeettisen filosofian lohdullista opinkappaletta kohtaan, jonka mukaan ”alapuolella oleva on samankaltainen kuin yläpuolella oleva”.

3 1:1. S: ”Mne Seraphim” poikkeaa yhden kirjaimen verran heprean ilmauksesta Bne Seraphim (”Serafien pojat”), jota Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheim käyttää teoksessaan De occulta philosophia libri tres (1531-1533; Englanniksi: The Occult Philosophy, 1651) viitaten ”Venuksen intelligensiin”, mikä on oleellinen tieto seksuaalisuutta käsittelevän runoelman kohdalla. Alkukirjain ”M” on selitetty kaivertajan virheenä (Damon 1924, 310), viittauksena Mnemosyneen, joka tunnetaan antiikin Kreikan tarustoissa muistin jumalattarena ja muusien äitinä (Gleckner 1959, 307n4), yrityksenä modifioida 'Bne' feminiiniseksi (Damon 1965, 7), Blaken muistin harhautumisena (Tolley 1965, 383) ja merkkinä Blaken ambivalenteista tunteista Theliä kohtaan (Mitchell 1978, 83). Perustuen Blaken tunnetusti vapaaseen tapaan käyttää nimiä ja alluusioita suuremmin selittelemättä niiden taustaa Beer (1969, 358n24) on kuitenkin luultavimmin oikeassa jäljittäessään ilmauksen alkuperän Tiriel-runoelman Mnethaan, sillä Thel suuntaa kulkunsa dekandentteihin laaksoihin, joita Mnetha vallitsee. Bogenin (1971, 23-24) ehdotus, että ”Mne” viittaa kreikan sanaan mene (”kuu”) ja että ”Mne Seraphim” viittaa hengelliseen todellisuuteen, sopii syntaktisesti heikosti yhteen ilmauksen ”Seraphim” kanssa. Gleckner (1959, 163) arvioi, että Thelin sisaret ovat kaikki kulkeneet Kokemuksen lävitse saavuttaakseen korkeamman Viattomuuden asteen.

4 r. 1:14. Hänen, joka kulkee puutarhassa illansuusssa..... O: Viittaus Raamatun Genesikseen (3:8), ”Ja he kuulivat, kuinka Herra Jumala käyskenteli paratiisissa illan viileydessä.” S: Tolleyn (1973, 116) mukaan tämä rivi viittaa suurempaan kokonaisuuteen kuin vain heprealaisen Raamatun jakeeseen Genesis 3:8. Thel näkee Kristuksen leimallisesti John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman kymmenennen kirjan valossa: Adamin ja Eevan tuomarina, ei niinkään taivaallisena Sulhasena.

5 r. 3:8. O: Luvah on Blaken epiikassa rakkauden aurinkojumala. Tämä on ensimmäinen kerta kun Blaken teoksissa mainitaan yksi “neljästä zoasta”. SH: Nimen 'Luvah' mahdollisena alkuperänä saattaa olla arabian luffah, joka viittaa Raamatun Genesiksessä mainittuihin “lemmenmarjoihin“(lat. Mandragora officinarum), joita Lea tarjoilee Jaakobille (Gen. 30:14-16) - tähän viittaa mm. H. M. Margoliouth esipuheessaan, joka sisältyy laitokseen William Blake: Vala: Blake's Numbered Text (1956). Nimessä on kaikuja myös englannin sanasta lover = “rakastaja”.

6 r. 3:15. ...kultaisen siteen yhdistäminä (link’d in a golden band)...S: Blake tarkoittanee vihkisormusta tai kukintoa (Howard 1984, 53).

7 r. 3:10-16. S: Thel oppii tässä, että sukupuoliyhdyntä on kristuksenkaltainen itsensä uhraamisen teko ja oman kehonsa antamista toiselle (Mitchell 1978, 94).

8 r. 5:10-11. S: Tolley (1973, 115-116) väittää, että Thel torjuu tässä oman tulevan velvollisuutensa hoivata kun hän vakuuttaa, että Jumala pitää huolta madosta.

9 r. 5:13. SH: Laocoön-ryhmän aforismeissaan Blake kirjoittaa “Jumala loi Adamin feminiinisestä, Adamahista” (heprean feminiinisukuinen sana adamah = “maa”; vrt. Genesis 2:7). Blake viittaa tässä alkemistien “adamiseen maahan”, johon liitetään yleisesti ominaisuudet kylmyys ja pimeys – näin tekee myös esim. Thomas Vaughan: Magia Adamica (1650), johon viittaa varsinkin Kathleen Raine: Blake and Tradition (1968, I:122).

10 r. 6:1. S: Damon (1924, 75) jäljittää Blaken viittauksen pohjoiseen telkeen Thomas Taylorin englanninkieliseen käännökseen Porfyrioksen teoksesta, joka julkaistiin nimellä On the Cave of the Nymphs (1789); Baine (1972) sen sijaan esittää, että viittauksen alkuperä on saattanut olla Alexander Popen englanninkielinen käännös Homeroksen Odysseiasta (XIII: 124).

B: Ikuisten porttien symbolismi on tässä johdettu Homeroksen Odysseian XIII kirjasta, jossa Naiadien luolalla kuvataan olevan kaksi porttia: pohjoinen ihmisille ja eteläinen jumalille. Blake on saattanut tuntea Porfyrioksen kommentaarin Nymfien luolasta, jonka Thomas Taylor käänsi kreikasta englanniksi vuonna 1788, mutta Thelin lankeemus kokemuksen maailmaan selvästi ei ole uusplatonistinen allegoria sielun lankeemuksesta materiaaliseen maailmaan vaan pikemminkin mytologista tarinankerrontaa, joka on lähempänä Edmund Spenserin The Faerie Queene- runoelman (Kirja III, laulu IV) kuvausta kahdesta portista ja niiden kaksiluonteisesta portinvartijasta. Milton- runoelmassaaan (26:16-18) Blake samastaa portinvartijan Losin hahmoon; Losin tavoin Spenserin portinvartija on “Vanha Nero” (Old Genius). Blaken The Book of Thel-runoelmassa pohjoinen portti on käytävä alemmalta viattomuuden tasolta kokemukseen eli näin “ihmisten portti”, koska se on välttämätön inhimilliselle eksistenssille. Blakella eteläinen portti taas on käytävä kokemuksen tasolta korkeammalle, mielikuvituksen keinoin jäsennetylle viattomuuden tasolle ja täten se on lähempänä homeerista “jumalten porttia”. Thel pakenee takaisin pohjoisesta portista, joten näin hän palaa jäsentymättömään viattomuuden tilaan eli alemman paratiisin tietämättömyyteen.

Runoilijan kitkerin ironia tulee tässä esiin hautakuopasta kohoavana valituslauluna, joka ensin protestoi neljän aistin ylivaltaa ja sitten viidennen aistin heikkoutta – viides aisti tässä yhteydessä merkitsee varsinkin tuntoaistia, joka Blakella viittaa seksuaalisuuteen. Sittenkin: Blaken Thel tuskin olisi löytänyt tyydytystä edes silloinkaan vaikka hän olisi kulkenut Kokemuksen teitä, mutta Thelin kotiinpaluu sinetöi synkän sanoman: viipyminen liian kauan Harin laaksoissa tekee sen asukkaista yhtä rappeutuneita kuin Tiriel-runoelman Harista ja Hevasta.

S: Väittäessään, että portinvartijassa ei ole spenseriläistä vaikutusta vaan hän on pikemminkin sellainen viranhaltija, joka tavataan usein pahojen henkien valtakunnan sisäänkäynnin edustalta, Bogen (1971, 71) jättää huomiotta läheiset samankaltaisuudet ja alluusiot, jotka selvästi vihjaavat Edmund Spenserin The Faerie Queene (1590, 1596) -runoelman kuvaaman Adoniksen puutarhan suuntaan (II. vi. 31) – kuten huomioi Raine (1968, I: 100-103).

11 r. 6:9. Sillä hän oli oman hautakuilunsa äärellä & istui siihen alas. O: Hautakuilu viittaa tässä kohtaa Thelin omaan kehoon – tai Kokemuksen maailman mahdollisuuteen. Uusplatonistisen näkemyksen mukaan kaikki se, mitä kutsumme maanpäälliseksi elämäksi, tulisi ymmärtää sielun vankilana. Blaken ilmaisussa on tässä kohtaa kenties kaikuja myös heprealaisen Raamatun Psalmien kirjasta: “Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme.” (Ps. 137:1).

12 r. 6:11-20. S: Max Plowman (1927a, 91) viittaa lihalliseen rakkauteen liittyviin petoksiin. Heppner (1977, 94) vertailee näitä kielikuvia Elizabeth I:n ajan rakkausrunouteen – kuten esim. William Shakesperen Romeo and Juliet (1597)-näytelmään (I.i.206-214). Riveltä 6:13-17 Bogen (1971, 27) löytää viittauksia vihanpitoon, mahtailuun, viekkauteen puheen suhteen ja välinpitämättömyyteen kuullun suhteen; Mitchell (1978, 90-91) laajentaa Johnsonin (1970b, 271) vihjausta, jonka mukaan tämä jakso on Thelin kahden aiemman kuparilevyn huokausten ja kysymysten tehostettu tiivistymä.

r. 6:19-20. S: Aisat (curb) ja verho (curtain) on tulkittu intohimoa kuristavaksi fyysiseksi kehoksi (Hirsch 1964, 309), liioitelluksi häveliäisyydeksi ja pidättyväisyydeksi (Bogen 1971, 27), seksuaaliseksi tukahduttamiseksi ja mysteeriin piiloutuneeksi naiselliseksi seksuaalisuudeksi (Mitchell 1978, 91), esinahaksi ja immenkalvoksi (Bullough 1968, 116) – immenkalvon on taas sanottu symboloivan kehon turhaumaa sielua kohtaan (Chayes 1974, 73) ja egon raja-aluetta, jonka seksuaalinen kokemus uhkaa hajottaa (George 1980, 97).

Kirjallisuus

-Baine, Rodney M. 1972. Thel's Northern Gate. Philological Quaterly, LI (1972), 957-961.

-Beer, John 1969. Blake's Visionary Universe. Manchester: Manchester University Press; New York: Barnes and Noble.

-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse - A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.

-Bogen, Nancy (toim.) 1971. William Blake: The Book of Thel, Facsimile and a Critical Text. Providence: Brown University Press; New York: New York Public Library.

-Bullough, Geoffrey 1968. William Blake: The Book of Thel. Teoksessa Versdichtung der Englischen Romantik, Teut Anders Riese & Dieter Riesner (toim.). Berlin: Erich Shcmidt Verlag, 108-123.

-Chayes, Irene H. 1970b. The Precence of Cupid and Psyche. Teoksessa Blake's Visionary Forms Dramatic David V. Erdman & John E. Grant (toim.), 214-2443.

- Chayes, Irene H. 1974. The Marginal Design on Jerusalem 12. Blake Studies, VII.1 (1974), 51-84.

-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake - His Philosophy and Symbols.. Gloucester, Mass. : Peter Smith.

-Damon, S. Foster 1988 (1965) A Blake Dictionary - The Ideas and Symbols of William Blake. Hannover and London: University Press of New England for Brown University Press.

-Davies, J. G. 1948. The Theology of William Blake. Oxford: Clarendon Press.

-Erdman, David V. 1982 (1965). Textual Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake, David V. Erdman (toim.). Berkeley and Los Angeles: University of California Press.

-Fox, Susan 1976. Poetic Form in Blake's Milton. Princeton: Princeton University Press.

-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry - A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.

-George, Diana Hume 1980. Blake and Freud. Ithaca and London: Cornell University Press.

-Gillham, D. G. 1973. William Blake. Cambridge: Cambridge Univeristy Press.

-Gleckner, Rober F. 1959. The Piper and the Bard - A Study of William Blake. Detroit: Wayne State University Press.

-Hagstrum, Jean H. 1964. William Blake - Poet and Painter. Chicago and London: University of Chicago Press.

-Harper, George Mills 1961. The Neoplatonism of William Blake. Chapel Hill: University of North Carolina Press.

-Heppner, Christopher 1977. ”'A Desire of Being': Indentity and The Book of Thel”. Colby Library Quaterly, XIII (Jun. 1977), 79-98.

-Hirsch, E. D. 1964. Innocence and Experience – An Introduction to Blake. New Haven and London: Yale University Press.

-Howard, John 1984. Infernal Poetics - Poetic Structure in Blake's Lambeth Prophecies. Rutherford: Farleigh Dickinson University Press; London and Toronto: Assosciated University Pressses.

-Johnson, Mary Lynn 1970b. Beulah, 'Bne Seraphim' and Blake's Thel. Journal of English and Germanic Philology, LXIX (1970), 258-277.

-Levinson, Marjorie 1980. ”The Book of Thel' by William Blake: A Critical Reading. ELH: English Literary History, XLVII (1980), 287-303.

-Margoliouth, H. M. 1951. William Blake. London: Oxford University Press.

-Margoliouth, H. M (toim.) 1956. William Blake's Vala: Blake's Numbered Text. Oxford: Clarendon Press.

-Mellor, Anne Kostelanetz 1974. Blake's Human Form Divine. Berkeley: University of California Press.

-Mitchell, W. J. T. 1978. Blake's Composite Art: A Study of the Illuminated Poetry. Princeton: Princeton University Press.

-Murray, E. B. 1981. Thel, Thelyphthora, and the Daughters of Albion. Studies in Romanticism, XX (1981), 275- 297.

-Pearce, Donald R. 1978. Natural Religion and the Plight of Thel. Blake Studies, VII.1 (1978), 23-35.

-Plowman, Max 1927a. An Introduction to the Study of William Blake. London and Toronto: Dent.

-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.

-Read, Dennis M. 1982. Blake's ”Tender Stranger”: Thel and Hervey's Meditations. Colby Library Quaterly, XVIII (Sept. 1982), 547-563.

-Schorer, Mark 1946. William Blake – The Politics of Vision. New York: Holt.

-Tolley, Michael J. 1965. The Book of Thel and Night Thoughts. Bulletin of New York Public Library, LXIX (1965), 375-385.

-Tolley, Michael J. 1973. Blake's Song of Spring”. Teoksessa: William Blake – Essays in honour of Sir Geoffrey Keynes, Morton D. Paley & Michael Philips (toim.), 96-128.

-Tolley, Michael J. & Michael Ferber 1976. Thel's Motto: Likely and Unlikely Sources, Blake Newsletter, 10 (Summer 1976), 35-38.

-Wagenknecht, David 1973. Blake's Night - William Blake and the Idea of Pastoral. Cambridge: Belknap Press of Harvard University Press.

-Webster, Brenda S. 1983. Blake's Prophetic Psychology. London and Basingstoke: Macmillan.