Kirja-arvostelu teoksesta Yunus Emre: Hullu Sydän,
suom. Suna-Marija Önder, 109 sivua, Basam Books, 2008.
Kirjo -kirjallisuus- ja kulttuurilehti No. 1/2011.
 |
| KosminenṬūbā-puu. Kuvalähde: Darija Savić: Simbolizamu u Sufizmu. 2015. |
Kutsuisin Euroopan ja islamin maailmanpiirin myöhäiskeskiaikaa nimellä ”hengellisten nerojen aikakausi”, jonka voisi laskea alkaneeksi suurin piirtein 1100-luvun puolivälin aikoihin. 1100-1200-lukujen vaihde kun tunsi sellaisia hengen jättiläisiä kuin italialainen pyhimysaskeetti Franciscus Assisilainen (1181-1226), fransiskaanisen kerjäläisveljestön perustaja, ja espanjalainen pyhimys Dominicus Guzmán (1170-1221),ts. dominikaanisen saarnaajaveljestön perustaja, joita seurasivat 1200-luvulla mm. dominikaanipyhimys Tuomas Akvinolainen (1225-1274) ja fransiskaanipyhimys Bonaventura (1221-1274). Samaan aikaan islamin maailmanpiiri tuotti sellaisia merkittäviä intellektuelleja , kuten mm. islamilaisessa Andalusiassa syntynyt , arabian kielellä kirjoittanut sufimystikko Ibn Arabi (1165-1240) ja ”keskipersian” kielellä kirjoittanut persialainen sufirunoilija Mawlana Rumi (1207-1273); Traditionaalisen rabbiinisen juutalaisuuden puolustajana toimi taas islamilaisen Andalusian Córdobassa (nyk.Etelä-Espanjassa) syntynyt rabbiininen teologi ja filosofi Moses ben Maimon (lat.”Maimonides”,1135-1204).
”Keskiajan syksynä” ts. 1200-1300-lukujen vaihteessa läntinen maailmanpiiri, Eurooppa tuotti mm. sellaisia sisäistyneitä hengellisiä hahmoja kuin latinan ja keskiyläsaksan kielillä kirjoittanut dominikaani-intellektuelli Mestari Eckhart (1260-1327), katalonian kielellä ja latinaksi kirjoittanut maallikkofransiskaani Ramon Llull (lat. ”Raymundus Lullus”, 1232-1315), italiaksi kirjoittanut Dante Alighieri (1265-1321) sekä heprean ja aramean kielillä kirjoittanut juutalainen kabbalisti Moses de Leon (1250-1305), joista viimeksi mainittu tiettävästi kirjoitti juutalaisen kabbalan suurimman klassikon, Sefer ha-Zoharin. Tähän viimeksi mainittuun ajanjaksoon, ts. 1200-1300-lukujen taitteeseen, sijoittuu myös Turkin kansallisrunoilijana tunnettu, ”keskiturkin” kielellä kirjoittanut dervissimystikko & sufirunoilija Yunus Emre (1240-1321).
 |
| Nykyaikaisen taiteilijan näkemys Yunus Emrestä. |
Runouden ja mystiikan tiet kiasmassa
Kokoelman ”Hullu sydän” sisältämät n. 40 runoa on suomentanut Suna-Marija Önder jälkisanojen ja kommentaarin kera Yunus Emren turkinkielisestä Divân-kokoelmasta, joka sisältää n. 200 runoa. Teoksen ”Hullu sydän” runous on samanaikaisesti paitsi sanataidetta myös uskonnollista mystiikkaa, eikä näitä kahta voida mitenkään erottaa toisistaan tässä kontekstissa tekemättä suurta väkivaltaa toiselle: Ne ovat tässä Jumalan yhteen liittämät kuin Ramon Llullin Rakastaja ja Rakastettu. Kaksi kutsumusta : runous ja mystiikka ovat tässä niin syvässä kiasmassa, että sitä ei ole tavallisen kuolevaisen mahdollista avata. Jälkisanoissa teoksen suomentaja kertoo tarinan, miten Yunus Emren tie sufimystikoksi ja toisaalta myös runoilijaksi aikoinaan alkoi.
Tarina kertoo Yunus-nimisestä, köyhästä maanviljelijästä. Hedelmätön maa ajoi hänet ja hänen perheensä nälänhätään, ja viljelijä joutui kääntymään hyvyydestään ja ihmeistään tunnetun pyhän miehen, Hajji Bektash Velin puoleen, joka auttoikin ahdinkoon joutunutta. Miesten erotessa auttaja asetti Yunusin valinnan eteen. Hän kysyi, halusiko Yunus lahjaksi vehnää vai viisautta , ja lupasi neuvoa Yunusille tien dervissi Taptuk Emren luo: Siellä Yunus voisi saavuttaa viisauden.
Yunus valitsi vehnän, mutta kotimatkalla hän katui päätöstään. Vehnä syödään ja se loppuu nopeasti, mutta viisaus säilyy. Hän suuntasikin kulkunsa Taptuk Emren dervissimajaan. Taptuk otti Yunusin vastaan ja neuvoi häntä työskentelemään ankarasti ja näin ansaitsemaan viisauden. Yunus palveli dervissinä neljäkymmentä vuotta polttopuita kantaen. Eräänä päivänä Taptuk kävi filosofisia keskusteluja muiden oppilaiden kanssa, sitten hän kääntyi Yunusin puoleen. Ahertajan aika oli tullut: Yunus oli kyennyt avaamaan aarteen lukon ja saavuttanut viisauden. Hän sai luvan yhtyä totuuden ystävien keskusteluun . Sillä hetkellä totuus tuli Yunusin sydämeen, hänen silmänsä kykenivät näkemään tiedon syvyydet, hän alkoi kertoa jumalallisesta totuudesta.
 |
| Yunus Emren runoon perustuva kalligrafiataideteos. |
Mystisen kuoleman allegorioita
Yksi dervissien käyttämä tekniikka , jolla pyritään ykseyden kokoemukseen Allahin kanssa, on paikallaan pyörivä tanssi. Yunus Emren sanataide kokoelmassa ”Hullu sydän” tempaisee lukijan alusta alkaen mukaansa kuin tuo dervissien ekstaattinen tanssi. Eräs alusta alkaen huomiota kiinnittävä piirre Yunus Emren mystisessä runoudessa on myös teemojen kierrätys. Tällaisia teemoja, joita käsitellään myös Yunus Emreä edeltäneessä sufimystiikassa ja josta Yunus Emre selvästikin ammentaa omaan runouteensa, on mm. alkujaan persialainen tarina myyttisestä Simurgh-linnusta, lintujen valtakunnan kuninkaasta, joka asuu maailmaa ympäröivällä Kaf-vuorella. Samaa teemaa on käyttänyt aikaisemmin sufimystikko Faridaddin Attar (k. 1220) allegorisessa kertomuksessaan Mantiq at-tair (Suom. ”Lintujen matka”, 2003). Faridaddin Attarin kertomuksessa maailman linnut päättävät lähteä Simurgh-linnun luo; Tämä lintujen matka on allegoria mystikkojen paluusta Allahin luo.
Toinen klassinen sufilaisteema , jota Yunus Emre kehittelee runoudessaan , on mm. tarina Majnun’in ja Layla’n onnettomasta rakkaudesta. Tarinasta on useita erilaisia versioita, mutta sen alkuperä on tiettävästi udhrilaisessa tarinaperinteessä, joka kehittyi Arabian niemimaalla 700-luvulla. Tarinan taustalla on tiettävästi tositapahtumat, joiden keskiössä ovat beduiinirunoilija
Qays ibn al-Mulawwah ja Layla bint Mahdi ibn Sa’d (joka tunnetaan myös nimellä Layla Al-Aamiriya). Yhden tarinaversion mukaan Qays ja Layla viettivät lapsuutensa yhdessä ja rakastivat syvästi toinen toisiaan jo lapsena. Toisen version mukaan Qays kohtasi Laylan nuoruudessaan ja rakastui tähän syvästi ensisilmäyksellä. Molemmat versiot ovat kuitenkin samaa mieltä tästä: Qays kirjoitti Laylalle intohimoisia rakkausrunoja nuoruutensa vuosina. Sittemmin Qays kosi Laylaa, mutta Laylan isä kielsi nuoria rakastavaisia avioitumasta. Myöhemmin Layla avioitui toisen miehen kanssa.
Kun Qays kuuli Laylan avioliitosta, hän menetti järkensä. Hän lähti sukunsa beduiinileiristä ja vaelteli yksin autiomaassa. Tämän seurauksena Qays ’ia alettiin kutsua arabiankielisellä nimellä ’Majnun” eli ”hullu”. Majnun nähtiin sittemmin vaeltelemassa autiomaassa, jossa hän toisinaan lauloi rakkausrunojaan Laylalle tai kirjoitti runojaan autiomaan hiekkaan.
Sittemmin Layla muutti miehensä kanssa nyky-Irakin alueelle, jossa hän kuoli. Vain vähän myöhemmin myös Majnun löydettiin kuolleena autiomaasta vuonna 688 jKr.
Ennen Yunus Emreä hulluksi tekevän rakkauden teemaa käsittelee runoudessaan myös mm. Mawlana Rumi. Mawlana Rumin ghazal-runoja kokoelmaan ”Rakkaus on musta leijona” suomentanut Jaakko Hämeen-anttila kirjoittaa kokoelman kommentaariosuudessa: ”Mawlana käsittelee hullun rakastajan hahmoa mystisenä vertauskuvana: järjen menettäminen tarkoittaa himokkaan, alemman sielun (nafs) ylivallan loppumista ja rakkauden voittoa ja samalla mystistä ”kuolemaa ennen kuolemaa. ” Tämä on täsmälleen sama tapa, jolla Majnun ja Layla tulevat esille Yunus Emren runoudessa.
Yunus Emre: Rakkaus riisti minut itseltäni, / tarvitsen vain sinut. /Tuli polttaa yötä päivää, / tarvisten vain sinut. // En iloitse mammonasta, /en murehdi puutetta. / Rakkautesi lohduttaa, / tarvitsen vain sinut. //Rakkaus surmaa rakastajan, / syöksee rakkauden mereen, / täyttää sinulla, / tarvitsen vain sinut. // Jos joisin rakkauden viiniä / ja mielettömänä nousisin vuorelle, / ajattelisin lakkaamatta sinua, / tarvitsen vain sinut. // Kuten suufit keskusteluja, / uskovaiset toista maailmaa, / Majnun Lailaa, / tarvitsen vain sinut. // Jos minut surmataan / ja tomu heitetään ilmaan, / korkeuksissa se huutaa: /”Tarvitsen vain sinut. ” // Nimeni on Yunus, / joka päivä kasvaa rakkauteni. / Kahdessa maailmassa / tarvitsen vain sinut. //
Satakielen laulu ruusulle
Teoksen Faridaddin Attar: ”Lintujen matka”(2003) esipuheessa Jaakko Hämeen-anttila kirjoittaa: ”Islamilainen sieluoppi jakoi ihmisen kolmeen osaan kreikkalaisten esikuvien mukaan. Ensinnä näistä on ruumis, joka on materian lakien alainen ja aineelliseen maailmaan liittyvä osa. Alempi sielu, eli ”himokas sielu” (nafs) on ruumiin ominaisuus , ja sen osa on tavallisesti viekoitella ihmistä pahaan tai ainakin noudattamaan eläimen himojaan. Alemman sielun kouluttaminen ja alistaminen on mystikon keskeinen tehtävä, sillä ellei sitä ole saatu kuriin, ihminen on taipuvainen pahaan ja kykenemätön toteuttamaan todellista tarkoitustaan, kehittymistä asteittain kohti täydellisyyttä. Sen sijaan ylempi sielu (rúh) on taivaallista alkuperää ja kuuluu Jumalan luokse. Ylempi sielu tuntee vaistomaista kaipuuta takaisin Jumalan luokse ja on se taivaallinen kipinä, joka tekee ihmisestä arvokkaan. ”
Hyvin samankaltainen ihmisen jako kolmeen on leimallista myös Yunus Emren ajattelulle. Edelleen Yunus Emren runoudelle on leimallista pyrkimys kouluttaa, nöyryyttää ja masentaa nk. alempi sielu (nafs) niin, että ylempi sielu (rúh) saisi yliotteen ihmisestä. Metodi, jolla tähän alemman sielun masentamiseen ja ylemmän sielun voittoon pyritään, on rakkaus. Yunus Emrelle on ominaista sellainen ajattelu, joka tuo mieleen helposti Uuden testamentin kirjoituksiin sisältyvän Johannes Teologin 1. kirjeen ajatuksen ” Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8).
Kaikkein eniten Yunus Emre pyrkii olemaan runoudessaan juuri rakkauden apostoli ja onnistuukin tässä aivan oivallisesti. Mystinen rakkaus Jumalaan , Allahiin johtaa ennen pitkää Jumalaa lähestyvän ihmisen (alemman nafs-sielun) mystiseen kuolemaan. Tähän liittyy kolmas klassinen sufimystiikan teema eli alun perin persialainen tarina Satakielen ja ruusun rakkaudesta, johon viittaa mm. persialainen sufimystikko Háfez (k. 1390), mutta myös turkkilainen Yunus Emre.
Persialaisen tarinan mukaan siis satakieli rakastui intohimoisesti ruusuun. Satakieli lauloi ruusulle kauneimman laulunsa, mutta ruusu ei ollut tästä millänsäkään, - koska sillä ei ole korvia, joilla kuulla tuo laulu. Samassa satakieli kävi epätoivoiseksi ja heittäytyi ruusun syleilyyn. Tuolloin ruusu pisti piikillään satakieltä sydämeen, jolloin satakieli sai surmansa. Kerrotaan, että juuri tästä ruusu sai punaisen värinsä: Satakielen sydänverestä.
Yunus Emre: Jos kumpikin maailma on vankila, / minule ne ovat puutarha. / Ystävä on suonut armonsa. / Maailmassa ei ole huolta, / ei murhetta. // Hänen palvelijanaan / aukean, olen ruusu, / liverrän, olen satakieli. / Matkaan ruusutarhaan. // Näin rakastetun kasvot, / muutuin tomuksi pyhien edessä. / Puheeni ymmärtäneille / sanani ovat sokeria. // Kun on maistanut viiniä, / hylännyt maalliset vaatteet, / lentänyt ystävän luo, / kaiken aikaa juovuksissa . // Ilman sinua kumpikin maailma / on vankila. / Kun tuntee rakkautesi, / saa olla yksi harvoista, valituista. // En saa kylliksi rakkaudesta. / Puhe ryöppyää suustani. / Yunus, sanasi johdattavat / maailmassa matkaavia. //
Jarkko Pylväs
