 |
| Alfred Mannesierin lasimaalaus. 1989. Église Saint-Sépulcre d’Abbeville. Somme, Ranska. |
Kuvitus: Salvador Dalí ja Alfred Mannesier.
Coplas del alma que pena por ver a Dios
Vivo sin vivir en mí
y de tal manera espero,
que muero porque no muero.
1.
En mí yo no vivo ya,
y sin Dios vivir no puedo;
pues sin él y sin mí quedo,
este vivir ¿qué será?
Mil muertes se me hará,
pues mi misma vida espero,
muriendo porque no muero.
2.
Esta vida que yo vivo
es privación de vivir;
y así, es continuo morir
hasta que viva contigo.
Oye, mi Dios, lo que digo:
que esta vida no la quiero,
que muero porque no muero.
3.
Estando ausente de ti
¿qué vida puedo tener,
sino muerte padecer
la mayor que nunca vi?
Lástima tengo de mí,
pues de suerte persevero,
que muero, porque no muero.
4.
El pez que del agua sale
aun de alivio no carece,
que en la muerte que padece
al fin la muerte le vale.
¿Qué muerte habrá que se iguale
a mi vivir lastimero,
pues si más vivo más muero?
5.
Cuando me pienso aliviar
de verte en el Sacramento,
háceme más sentimiento
el no te poder gozar;
todo es para más penar
por no verte como quiero,
y muero porque no muero.
6.
Y si me gozo, Señor,
con esperanza de verte,
en ver que puedo perderte
se me dobla mi dolor;
viviendo en tanto pavor
y esperando como espero,
muérome porque no muero.
7.
¡Sácame de aquesta muerte
mi Dios, y dame la vida;
no me tengas impedida
en este lazo tan fuerte;
mira que peno por verte,
y mi mal es tan entero,
que muero porque no muero.
8.
Lloraré mi muerte ya
y lamentaré mi vida,
en tanto que detenida
por mis pecados está.
¡Oh mi Dios!, ¿cuándo será
cuando yo diga de vero:
vivo ya porque no muero?
Tuskissaan Jumalan näkemistä kaipaavan sielun säkeistöt
Elän, mutta en itsessäni,
sillä minulla on toivo,
että kuolen, koska en kuole.
Enää en elä itseni sisässä,
enkä voi elää ilman Jumalaa,
sillä mitä on elämä ilman
sekä Häntä että itseäni?
Se on tuhansia kuolemia,
mutta minä kaipaan todellista elämääni
ja kuolen, koska en kuole.
Tämä elämä, jota elän,
ei ole mitään oikeaa elämää
ja niinpä alituisesti kuolenkin
kunnes elän sinun rinnallasi.
Kuule ääneni, Jumalani:
En kaipaa tätä elämää,
olen kuolemassa, koska en kuole.
Mikä elämä minulla voi olla
kun olen kaukana sinusta
paitsi katkerin mahdollinen kuolema?
Minun käy sääliksi itseäni,
sillä minä vain jatkan eloani
ja kuolen, koska en kuole.
Kalalla, joka nousee kuivalle maalle,
on vain tämä vapahdus:
Räytymys, jonka se kokee
päättyen vihdoin kuolemaan.
Mikä kuolema voi kilpailla surkeudessa
säälittävän elämäni kanssa?
Sillä mitä kauemmin elän,
kuolemiseni vain vitkastelee.
Kun yritän etsiä vapahdusta
nähden sinut Sakramentissa,
tuskani vain kasvaa,
enkä voi täysin nauttia siitä.
Kaikki on vain koettelemusta,
sillä en näe sinua kuten kaipaan,
ja kuolen, koska en kuole.
Ja jos riemuitsenkin, Herra,
toivossa nähdä sinut,
saatan samassa menettää sinut,
mikä kaksinkertaistaa tuskani.
Eläen tällaisessa pelossa
ja toivoen kuten toivon,
kuolen, koska en kuole.
Kohota minut tästä kuolemasta,
Jumalani, anna minulle elämä;
Älä jätä minua yksin näiden
väkevien kahleiden vankeuteen;
Näe, kuinka kaipaan näkemistäsi.
Surkeuteni on niin täydellinen,
että kuolen, koska en kuole.
Rukoilen kuolemaani
ja suren elämääni
kun yhä minua pidetään täällä,
sillä olen syntinen.
Oi Herra, milloin koittaa se aika,
jolloin voin todesti sanoa:
Nyt elän, sillä en kuole?
 |
| Salvador Dalí: Tutkielma Ristin Johanneksen Kristuksesta. 1952. |
Cantar del alma que se huelga de conocera Dios por fe
Qué bien sé yo la fonte que mane y corre,
aunque es de noche.
1.
Aquella eterna fonte está escondida,
que bien sé yo do tiene su manida,
aunque es de noche.
2.
Su origen no lo sé, pues no le tiene,
mas sé que todo origen de ella tiene,
aunque es de noche.
3.
Sé que no puede ser cosa tan bella,
y que cielos y tierra beben de ella,
aunque es de noche.
4.
Bien sé que suelo en ella no se halla,
y que ninguno puede vadealla,
aunque es de noche.
5.
Su claridad nunca es oscurecida,
y sé que toda luz de ella es venida,
aunque es de noche.
6.
Sé ser tan caudalosos sus corrientes.
que infiernos, cielos riegan y las gentes,
aunque es de noche.
7.
El corriente que nace de esta fuente
bien sé que es tan capaz y omnipotente,
aunque es de noche.
8.
El corriente que de estas dos procede
sé que ninguna de ellas le precede,
aunque es de noche.
9.
Aquesta eterna fonte está escondida
en este vivo pan por darnos vida,
aunque es de noche.
10.
Aquí se está llamando a las criaturas,
y de esta agua se hartan, aunque a oscuras
porque es de noche.
11.
Aquesta viva fuente que deseo,
en este pan de vida yo la veo,
aunque es de noche.
Uskon kautta Jumalan tuntemisesta iloitsevan sielun laulu
Tunnen kyllä tuon puron,
joka soljuu ja virtaa,
vaikka on yö.
Tuo iäinen virta on kätketty,
mutta tiedän tarkoin,
milloin sen musiikki
elävöittää tai mädättää,
vaikka on yö.
En tiedä, mikä on sen alkuperä,
kenties sillä ei edes ole alkua,
mutta tiedän kaikkien alkusyiden
virtaavan siitä,
vaikka on yö.
En tiedä mitään
niin kaunista
ja sekä taivaat ja maa
siemaisevat virvoituksen siitä,
vaikka on yö.
Tunnen lähteen tuon olevan niin syvä, pohjaton,
että kukaan ei saata sen ylitse kulkea,
vaikka on yö.
Tiedän, että sen kirkkaus ei koskaan pimene
ja että kaikki valot ovat sen heijastusta,
vaikka on yö.
Sen virtaus on niin valtava,
että se kastelee helvetin,
taivaan ja myös ihmiset,
vaikka on yö.
Tiedän tarkoin,
että tästä lähteestä soljuva virtaus
on valtavan suuri ja voimallinen,
vaikka on yö.
Tiedän myös,
että näistä kahdesta virtaa puro,
eikä kuitenkaan kumpikaan niistä
ole sen edeltäjä,
vaikka on yö.
Tämä iäinen lähde on kätketty
tähän elämän leipään meidän tähtemme,
elääksemme,
vaikka on yö.
Se kutsuu luokseen olentoja,
että ne saisivat sammuttaa janonsa siinä,
vaikka ovatkin pimeydessä,
koska on yö.
Tämä on se elävä vesi,
jota kaipaan,
näen sen elämän leivässä,
vaikka on yö.
 |
| Alfred Mannesierin lasimaalaus. 1989. Église Saint-Sépulcre d’Abbeville. Somme, Ranska. |
Coplas del mismo hechas sobre un éxtasis de harta contemplación
Entréme donde no supe,
y quedéme no sabiendo,
toda ciencia trascendiendo.
1.
Yo no supe dónde estaba,
pero, cuando allí me vi,
sin saber dónde me estaba,
grandes cosas entendí;
no diré lo que sentí,
que me quedé no sabiendo,
toda ciencia trascendiendo.
2.
De paz y de piedad
era la ciencia perfecta,
en profunda soledad
entendida, vía recta;
era cosa tan secreta,
que me quedé balbuciendo,
toda ciencia trascendiendo.
3.
Estaba tan embebido,
tan absorto y ajenado,
que se quedó mi sentido
de todo sentir privado,
y el espíritu dotado
de un entender no entendiendo.
toda ciencia trascendiendo.
4.
El que allí llega de vero,
de sí mismo desfallece;
cuanto sabía primero
mucho bajo le parece,
y su ciencia tanto crece,
que se queda no sabiendo,
toda ciencia trascendiendo.
5.
Cuanto más alto se sube,
tanto menos se entendía
que es la tenebrosa nube
que a la noche esclarecía:
por eso quien la sabía
queda siempre no sabiendo,
toda ciencia trascendiendo.
6.
Este saber no sabiendo
es de tan alto poder
que los sabios arguyendo
jamás le pueden vencer;
que no llega su saber
a no entender entendiendo,
toda ciencia trascendiendo.
7.
Y es de tan alta excelencia
aqueste sumo saber,
que no hay facultad ni ciencia
que la puedan emprender;
quien se supiere vencer
con un no saber sabiendo,
irá siempre trascendiendo.
8.
Y si lo queréis oír,
consiste esta suma ciencia
en un subido sentir
de la divinal Esencia;
es obra de su clemencia
hacer quedar no entendiendo,
toda ciencia trascendiendo.
Säkeistöt syvämietiskelyssä koetusta hurmiosta
Kävin sisään tietämättömyyteen
ja jäin sinne teille tietämättömille,
jotka ylittävät kaiken tiedon.
Kävin sisään tietämättömyyteen,
mutta kun näin itseni siellä,
olin vailla tietoa ja näin
ymmärsin suurenmoisia asioita;
En kerro, mitä siellä tunsin,
siellä jäin tietämättömyyteen,
joka ylittää kaiken tiedon.
Tuo täydellinen tiede
on sekä rauha että pyhyys.
Täydellisessä yksinäisyydessä
ymmärsin, että tie on suora;
Se oli salatuista salatuinta,
joka jätti minut sopertamaan,
sillä se ylitti kaiken tiedon.
Olen niin häkellyksissäni,
niin uppoutunut ja vetäytynyt,
että aistieni koulukunnat
mykistyivät kokonaan
ja hengelleni annettiin
ymmärrys ymmärrystä vailla,
joka ylittää kaiken tiedon.
Hän, joka todesti pääsee sinne,
murtaa minuutensa kahleet
ja kaikki mitä hän sitä ennen tiesi,
tuntuu nyt kokonaan arvottomalta,
sillä hänen tieteensä kohoaa taivaisiin
lempeä ei-minkään tiedemies kun on,
joka ylittää kaiken tiedon.
Mitä korkeammalle hän kohoaa,
sitä syvemmin hän on ymmärrystä vailla,
sillä sysimusta on se pilvi,
joka yössä hohtaa valona,
ja kuka tahansa tämän tietää,
tietää tietämättään tavalla,
joka ylittää kaiken tiedon.
Tämä tietämättään tietäminen
on valtavuudessaan niin musertavaa,
että väittelyyn ryhtyneet viisaat
eivät sitä voi koskaan kumota,
sillä heidän tieteensä ei voi saavuttaa
sitä ymmärrystä ymmärrystä vailla,
joka ylittää kaiken tiedon.
Ja niin ylhäinen on tämä korkein tieto,
että minkään tiedekunnan tiede
ei voi sitä käsittää, mutta ainaisesti
voittajana kilvoittelusta selviytyy hän,
joka ymmärtämättään ymmärtää,
miten tietämättään tietäen
voi ylittää kaiken tiedon.
Ja mikäli sydämesi vain halajaa,
se kuulkoon tämän tieteiden tieteen
käyvän sisään Jumalan ylevään olemukseen,
sillä kaikessa armollisuudessaan
Hän on valmistanut tämän tien,
joka käsittämättömästi käsittää,
sillä se ylittää kaiken tiedon.
Otras canciones a lo divino de Christo y el alma
1.
Un pastorcico solo está penado,
ajeno de placer y de contento,
y en su pastora puesto el pensamiento,
y el pecho del amor muy lastimado.
2.
No llora por haberle amor llagado,
que no le pena verse así afligido,
aunque en el corazón está herido;
mas llora por pensar que está olvidado.
3.
Que sólo de pensar que está olvidado
de su bella pastora, con gran pena
se deja maltratar en tierra ajena,
el pecho del amor muy lastimado.
4.
Y dice el pastorcito: ¡Ay, desdichado
de aquel que de mi amor ha hecho ausencia
y no quiere gozar la mi presencia,
y el pecho por su amor muy lastimado!
5.
Y a cabo de un gran rato se ha encumbrado
sobre un árbol, do abrió sus brazos bellos,
y muerto se ha quedado asido de ellos,
el pecho del amor muy lastimado.
Hengelliset säkeistöt Kristuksesta ja sielusta
Nuori paimenpoika eli kärsien yksinäisyydessä
vetäytyneenä nautinnoista ja tyydytyksistä
ajatuksensa kiinnittyneenä paimentyttöön,
sillä hänen sydämensä oli rakkauden avoin haava.
Paimenpoika itkee, mutta ei rakkauden haavan tähden,
sillä lempeän väkivallan tuottama kipu ei haittaa,
vaikka sydän olisi sirpaleina, sillä pikemminkin
hänen ankara tuskansa on se, että tyttö on hänet unohtanut.
Tuo yksi ajatteli mielessään: Minun hehkuva ainoani
on unohtanut minut ja se tuska on niin suuri ,
että taivun vieraiden maiden oudoille tavoille,
sillä minun sydämeni on rakkauden avoin haava.
Paimenpoika runoilee: Minun käy sääliksi tyttöä,
joka kylmästi torjuu rakkauteni, ja häntä,
joka ei raukeana iloitse minun läheisyydestäni,
mutta yhäti sydämeni on rakkaudesta avoin hänelle.
Kun aikakaudet pyyhälsivät ohitse
hän kiipesi puuhun, levitti hehkuvat siipensä kuin kotka
ja antoi ripustaa itsensä, taittoi matkan tuonelaan,
sillä hänen sydämensä oli rakkauden avoin haava.
 |
| Alfred Mannesierin lasimaalaus. Cathédrale Saint-Nicolas de Fribourg, Sveitsi. |
Romance sobre el salmo ”Super flumina Babilonis” (Ps. 137).
Encima de las corrientes
que en Babilonia hallava
allí me senté llorando
allí la tierra regava
acordándome de ti
¡o Sión! a quien amava
era dulce tu memoria,
y con ella más llorava.
Dexé los traxes de fiesta
los de trabaxo tomava
y colgué en los verdes sauzes
la música que llevaba
puniéndola en esperança
de aquello que en ti esperava.
Allí me hyrió el amor
y el coraçón me sacava.
Díxele que me matase
pues de tal suerte llagava
yo me metía en su fuego
sabiendo que me abrasava
desculpando el avezica
que en el fuego se acababa
estávame en mí muriendo
y en ti solo respirava
en mí por ti me moría
y por ti resucitava
que la memoria de ti
daba vida y la quitava.
Gozábanse los estraños
entre quien cautivo estava.
Preguntávanme cantares
de lo que en Sión cantava
-Canta de Sión un hynno
veamos cómo sonava.
-Dezid, ¿cómo en tierra ajena
donde por Sión llorava
cantaré yo la alegría
que en Sión se me quedava?
Echaríala en olbido
si en la ajena me gozava.
Con mi paladar se junte
la lengua con que hablava
si de ti yo me olbidare
en la tierra do morava.
Sión por los verdes ramos
que Babilonia me dava
de mí se olbide mi diestra
que es lo que en ti más amava
si de ti no me acordare
en lo que más me gozava
y si yo tuviere fiesta
y sin ti la festejava.
¡O hija de Babilonia
mísera y desventurada!
Bienaventurado era
aquel en quien confiava
que te a de dar el castigo
que de tu mano llevava
y juntará sus pequeños
y a mí, porque en ti esperava
a la piedra que era Christo
por el qual yo te dexaba.
Debetur soli gloria vera Deo
Romanssi psalmista 137: ”Babylonin virtain vierillä”
Babylonin virtain
vierillä
minä istuin
ja annoin kyyneleeni
langeta maahan
muistellessani sinua,
oi Siion, rakkaani,
ja tuossa suloisessa muistelossa
suruni vain syveni.
Siirsin pyhävaatteeni syrjään
ja puin työrääsyt ylleni;
Ripustin silmuileviin pajuihin
kaiken musikaalisen iloni
asettaen toiveissani ensimmäiseksi,
sen mitä sinä ikinä kaipasitkin.
Siellä rakkaus haavoitti minua
ja vei sydämeni mennessään.
Rukoilin rakkaudelta kuolemaani,
sillä sen aiheuttama haava oli syvä;
Paiskasin itseni tuleen
tietäen sen polttavan poroksi
ja antaen anteeksi hauraille siiville,
jotka tuli suisti tuonelaan.
Olin kuolemassa siksi,
että henkeni oli yhtä kanssasi.
Sisimmässäni kuolin sinun tähtesi,
mutta sinun tähtesi voimani elpyivät,
sillä sinun muisteleminen
sekä antoi elämän että otti sen.
Muukalaiset, joiden vanki olin,
repesivät riemuun hengessään:
He pyysivät minua laulamaan
sen mitä Siionissakin lauloin:
Laula meille Siionin laulu,
anna meidän kuulla sen sointi.
Vastasin: Kuinka voisinkaan laulaa
muukalaisena tässä oudossa maassa,
jossa itken Siionin tähden,
miten voisinkaan laulaa siitä ilosta,
josta kerran olin osallinen?
Riemu vieraan kansan joukossa
olisi hänen muistonsa unohtamista.
Takertukoon kieleni kitalakeeni
niin että puheeni vaikenee
jos milloinkaan unohdan sinut
tässä maassa, jossa nyt olen.
Kun vehreiden vitsojen voimalla
Babylon kurittaa minua
anna oikean käteni vaipua unholaan,
Oi Siion, jos milloinkaan unohdan sinut,
sillä niin sinua kotinani rakastan,
ilonlähteistäni pyhin,
juhlistani juhlallisin!
Oi Tytär Babylon,
kurja ja onneton!
Siunattu olkoon hän,
johon uskoni perustan,
sillä hän tulee kurittamaan sinua
kuten sinä olet kurittanut minua.
Hän kokoaan pienokaisensa
ja minut heidän joukossaan,
jotka olemme itkeneet sinun vuoksesi
sille kalliolle, joka on Kristus
ja jonka tähden minä hylkäsin sinut.
Todellinen kunnia kuuluu yksin Jumalalle.
 |
Salvador Dalí: Ristin Johanneksen Kristus. 1951. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti