Helvetin hyvä suutelija

 

Juudas Iskariotin elämän ja kuoleman paradoksit 

 

Kuva: Gustave Doré: Juudaksen suudelma. 1866.

Johdanto

Tanskalainen teologi ja filosofi Søren Kierkegaard (1813-1855) käsittelee Juudas Iskariotia useissa teksteissään, - kuten mm. yksityisessä päiväkirjamerkinnässään vuodelta 1848, jossa hän toteaa: ”kunkin aikakauden kristinuskon hengellisen tilan voi syvästi oivaltaa siitä, miten se tulkitsee Juudasta” (Stewart 2007, 68). Kierkegaard ei kirjoittanut erillistä laajaa tutkielmaa Juudas Iskariotista, mutta hän käytti Juudasta terävänä vertauskuvana tuotannossaan, erityisesti myöhäisissä kirkkovastaisissa kirjoituksissaan. Juudas Iskariot edustaa hänelle ihmistä, joka tekee ratkaisunsa pimeydessä ja eksyy suhteessaan absoluuttiseen totuuteen. Kierkegaard näkee Juudas Iskariotin syvällisenä ihmisluonnon ja petoksenkuvana,varoittavanaesimerkkinä ulkokultaisuudesta ja vertauskuvana niille, jotka yrittävät järjen keinoin "puolustaa" kristinuskoa. Sygdommen til Døden (1849, suom. ”Kuolemansairaus”. 2013, 129)-teoksessaan Kierkegaard toteaa jopa: he, jotka väittävät "puolustavansa" kristinuskoa ulkoapäin, ovat itse asiassa "Juudas numero kaksi", koska hekin kavaltavat Jeesuksen suudelmalla – mutta vielä pahemmalla tavalla kuin alkuperäinen Juudas. Kierkegaard oivalsi, että Juudas Iskariot sentään tiesi tehneensä väärin eikä yrittänyt esittää pyhimystä tai saada teostaan kunniaa. Sitä vastoin ajan teologit ja kirkonmiehet, jotka "puolustivat" kristinuskoa järjellä ja järjestelmillä, pettivät Kristuksen samalla tavalla suudelmalla, mutta halusivat vielä, että heitä palvotaan ja kunnioitetaan hurskaina kristittyinä (lieneekö Kierkegaarilla ollut tässä kohtaan mielessä mm. G. W. F. Hegel?). Juudas petti Mestarinsa rahasta, mutta Søre Kierkegaardin esittämän radikaalin tulkinnan mukaan hänen oman aikakautensa institutionalisoitunut kirkollis-apologeettinen ”kristillisyys” kavalsi aidosti hengellisen sisäisen uskon mukavuudenhalun ja maallisen aseman vuoksi.

Tässä esseessäni tutkin kristillisessä traditiossa kenties kaikkein epäsuosituimman Uuden testamentin hahmon eli pahamaineisen kavaltajan, Juudas Iskariotin uskonnollisen habituksen historian saatossa kokemia metamorfooseja. Tutkimusongelmani voidaan määritellä näin: Miten käsitys Juudas Iskariotista vaihtelee, muuttuu ja ”kehittyy” erilaisissa hengellisissä ja filosofisissa konteksteissa sekä taiteentutkimuksen kenttään kuuluvien ilmiöiden piirissä antiikista aina nykypäivään saakka? Tutkimusmetodini on käsitehistoriallinen. Aineistoni perustuu valikoituihin lähteisiin Uuden testamentin eksegetiikasta kirjallisuudentutkimukseen, länsimaisen filosofianhistorian klassikoista taidehistoriaan, varhaisen kirkon kirkkoisistä oikeustieteen historiaan ja islamintutkimuksesta aina post-moderneihin elokuviin saakka. Erityisesti olen pyrkinyt valikoimaan sellaista aineistoa, jossa kiteytyy erityisen yllättäviä ja/tai paradoksaalisia näkökulmia tähän aihepiiriin. Eräs keskeisimmistä juudaslogian paradokseista on aina ollut tämä: Kokonaiskuvaa Juudas Iskariotin elämäntarinasta ei voi ymmärtää irrallaan Jeesus Nasaretilaisesta, aivan kuten kokonaiskuvaa Jeesus Nasaretilaisen elämäntarinasta ei voi piirtää irrallaan Juudas Iskariotista. Juudas Iskariotin elämän ja kuoleman paradoksit ovat nimittäin hyvin läheisesti kietoutuneita Jeesus Nasaretilaisen elämän ja kuoleman paradokseihin. Niinpä voin todeta, että tutkiessani Juudas Iskariotia tutkin aina samalla myös Jeesus Nasaretilaista.

1.

Itsemurhasta

Antiikin kuuluisien filosofien joukossa on monia oman käden kautta kuolleita. Empedokles syöksyi Etnan kraateriin todistaakseen ”olevansa jumala ja kuolematon”, mutta ei selviytynyt teostaan hengissä. Myös Sokrates, Demokritos ja Seneca tekivät itsemurhan. Aristoteles kuitenkin vastusti itsemurhaa, koska se oli ”yhteisön etua vastaan”. Platon eettisesti torjuu itsemurhan mahdollisuuden, sillä ”ihmisen elämä kuuluu jumalille”, mutta kuitenkin eettisesti sallii itsemurhan yhdessä poikkeustapauksessa: Mikäli valtio kehottaa siihen (kuten Sokrateen tapauksessa juuri kävi).

Raamatussa on muutamia esimerkkejä itsemurhaajista. Esimerkiksi Tuomarien kirjan nasiirin, Simsonin viimeistä tekoa voidaan pitää itsemurhana. Rakastettunsa Delilan pettämää Simsonia on kristillisessä teologiassa pidetty Kristuksen enteenä. Kun kovassa merenkäynnissä Jumalan vihaa lepyttääkseen laivan miehistö heittää Joonan mereen tämän omasta pyynnöstä, tekoa voidaan pitää itsemurhayrityksenä. Israelin ensimmäisen voidellun kuninkaan, Saulin kuolintapa oli selvästi itsemurha. Uuden testamentin puolella tunnetuimpana itsemurhaajana on usein pidetty Juudas Iskariotia, jonka Matteuksen evankeliumin kertoman mukaan petoksensa aiheuttama syyllisyydentunne musersi epätoivoiseen tekoon. Se, että kristinuskon kenties halveksituimman antisankarin ja hylkiön, kavaltaja Juudas Iskariotin, kuolintapana oli on pidetty Uuden testamentin kirjoitusten valossa juuri itsemurhana, on merkittävästi vaikuttanut siihen, että kristityt ovat kautta vuosisatojen pitäneet itsemurhaa halveksuttavana kuolintapana.

Teoksessaan De Civitate Dei (Libri I, luvut 17–26) Aurelius Augustinus tuomitsi itsemurhan vakavana syntinä, koska usein epätoivon leimaamana tekona se kieltää toivon, katumuksen ja parannuksen mahdollisuuden. Hippon piispa Augustinuksen mukaan kristityn osa on kärsiä hurskaan Jobin tavoin, ei tehdä itsemurhaa. Jos ihmisen tappaminen on murhaamista, silloin myös itsensä tappaminen on murhaamista; Koska ihminen kuuluu Jumalalle, itsemurha on Jumalan vastainen teko. Summa Theologiae (II-II, q. 64, a. 5)-teoksessaan Tuomas Akvinolainen painottaa samoin, että itsemurhaaja tekee kolminkertaisen rikoksen: itseään, yhteiskuntaa ja Jumalaa vastaan. Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen mukaan on kuitenkin yksi poikkeus, jolloin itsemurha on kristitylle sallittu: Jos Jumala käskee siihen.

Keskiajan syksyllä kirjoittanut italialainen Dante Alighieri (1265-1321) tuomitsi itsemurhan ankarasti ja sijoitti itsemurhaajat Divina Commedia-runoelmansa Inferno-jakson 13.laulussa helvetin seitsemännen pyörön toiseen osastoon, jossa syntisten ikuisena rangaistuksena on harpyijoiden raadeltavaksi puuksi muuttuminen. Danten Inferno-jaksossa kaikista kirotuista kirotuimpana syntisenä Juudas Iskariotin osa on kuitenkin vielä syvemmällä, helvetin syvyyksien kuilun syvimmässä kohdassa, jossa itse langenneiden enkelten johtaja Lucifer nielee hänen päätänsä samalla, kun nylkee tätä elävältä. Dante Alighierin näkemyksen mukaan syvemmäs ei ihminen voi vajota.

Martti Luther ja Jean Calvin tuomitsivat molemmat itsemurhan synniksi, mutta heidän teologisissa painotuksissaan ja suhtautumisessaan oli merkittäviä eroja. Siinä missä Luther korosti sielunhoidollista armoa ja syytti teosta usein suoraan Paholaista, Calvin lähestyi asiaa juridisemmin Jumalan suvereniteetin ja lakisääteisen järjestyksen näkökulmasta.

Martti Luther (1483–1546) hylkäsi perinteisen katolisen käsityksen, jonka mukaan itsemurha johti automaattisesti iankaikkiseen kadotukseen. Esimerkiksi vuoden 1532 huhtikuun 7. päivän pöytäpuheen mukaan Luther uskoi, että vakavasta masennuksesta ja epätoivosta kärsivät ihmiset olivat Paholaisen riivaamia tai ansaansa saattamia. Hänen mukaansa itsemurhan tehnyt ihminen oli ikään kuin metsässä roiston uhriksi joutunut matkaaja. Koska teko nähtiin sairauden tai saatanallisen hyökkäyksen seurauksena, Luther katsoi, ettei se välttämättä vienyt ihmiseltä pelastusta. Jumalan armo oli suurempi kuin ihmisen epätoivoinen viimeinen teko. Toisaalta Luther varoitti pappeja opettamasta näin armollista kristinopin tulkintaa liian avoimesti "tavalliselle kansalle", jotta he eivät rohkaisisi ketään riistämään henkeään (vrt. Margaret ”Peggy” Pabst Battin (toim): The Ethics of Suicide: Historical Sources. 2015, 243-244; Martin Brecht: Martin Luther, Volume 3: The Preservation of the Church (1532-1546). 1999, 283-284). Julkisuudessa laajalle levinnyt dramatisoitu kuvaus, jossa Luther kaivaa omin käsin haudan, siunaa ja hautaa itsemurhan tehneen nuoren pojan kristillisen kirkon siunatulle hautausmaalle, on selvästi peräisin Eric Tillin ohjaamasta elämäkertaelokuvasta Luther (2003). Historiantutkijat kuitenkin muistuttavat, että elokuvakohtaus on puhdasta fiktiota, eikä se perustu suoraan historiallisiin todisteisiin siitä, että Luther olisi itse kaivanut kenenkään haudan. Vaikka suoraa todistetta tällaisesta konkreettisesta siunauksesta ei ole, Lutherin teologinen opetus toki auttoi murtamaan keskiaikaista perinnettä, jossa itsemurhan tehneet jätettiin kokonaan ilman kristillistä kohtaamista tai haudattiin hautausmaan ulkopuolelle metsään.

Jean Calvin (1509–1564) suhtautui itsemurhaan huomattavasti Martti Lutheria ankarammin ja jyrkemmin, nojaten vahvasti pyhän Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen perinteisiin argumentteihin. Calvin vertasi kristittyä sotilaaseen, jonka Jumala on asettanut tietylle vartiopaikalle. Itsemurha on ”sotilasvalan rikkomista” ja/tai rintamakarkuruutta – silloin ihminen ottaa itselleen vallan, joka todellisuudessa kuuluu yksinomaan Jumalalle. Calvinille elämän riistäminen itseltään oli kauhistuttava ja luonnoton rikos Jumalaa vastaan. Se oli täydellistä kieltäytymistä alistua Jumalan johdatukseen ja kaitselmukseen kärsimyksen keskellä (vrt. Jeffrey R. Watt: ”Calvin on Suicide”. Church History. Vol. 66, No. 3 (Sept., 1997), 465-; Jeffrey R. Watt: Choosing Death: Suicide and Calvinism in Early Modern Geneva. 2001. 67-.). Calvinin johtamassa Genevessä itsemurha oli vakava moraalinen ja juridinen rikos. Vaikka Calvin kerran vieraili itsemurhaa yrittäneen Jean Vachatin vuoteen vierellä kehottamassa tätä katumukseen ennen kuolemaa, viranomaiset epäsivät mieheltä kristillisen hautauksen Calvinin raportin pohjalta (vrt. Jean Calvin: ”Report to the authorities on the suicide of Jean Vachat, January 23, 1545”. International Museum of the Reformation: Musée international de la Réforme (MIR), Geneva).

Kristillinen traditio kaikuu yhä taustalla, kun Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (1785, ”Moraalin metafysiikan perustus”)-teoksessan saksalainen valistusfilosofi Immanuel Kant kirjoittaa, että kategorinen imperatiivi eettisesti torjuu itsemurhan mahdollisuuden: ”Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki” (vrt. Immanuel Kant: ”Tapojen metafysiikan perustus”. 1928; Siveysopilliset pääteokset, Immanuel Kant. 1990, 111-).

Sillä, että itsemurhaa on pidetty kristityille halveksittavana Juudas Iskariotin kuolintapana, on ollut myös juridisia seurauksia. Keskiajan Euroopassa oli tapana jopa, että itsemurhaajien kuolleita ruumiita häväistiin pelotteena yhä eläville, jotka harkitsivat itsemurhaa, eikä itsemurhaajia siis haudattu siunattuun kirkkomaahan. Vielä 1900-luvun puoliväliin tultaessa useissa kristinuskon leimaamissa Euroopan maissa itsemurhaa on pidettynä kriminalisoituna ja jopa sen yrittämisestä seurasi ankara rangaistus - myöhemmin itsemurhan kriminalisointi on tosin poistunut, esim. Iso-Britanniassa kuitenkin vasta vuonna 1961. Suomessa itsemurhaa pidettiin rangaistavana rikoksena vuoteen 1894 asti, jolloin astui voimaan Venäjän tsaari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri III:n vuonna 1889 vahvistama rikoslaki (vrt. Moilanen, Aalto & Toropainen 2018, 2-; Moilanen & Aalto 2019; Miettinen 2019a,12-; Miettinen 2019b, 183-, 189-; Grant 2020).

Kanonisten evankeliumien mukaan Juudas Iskariot petti Jeesuksen. Johanneksen evankeliumin (13:27) mukaan viimeisen aterian yhteydessä Juudas Iskariotiin ”meni saatana”. Mutta tekikö Juudas Iskariot todella itsemurhan?

Kun Juudas, Jeesuksen ilmiantaja, näki, että Jeesus tuomittiin, hän katui tekoaan. Hän meni palauttamaan kolmekymmentä hopeakolikkoaan ylipapeille ja kansanjohtajille ja sanoi: »Tein väärin, kun ilmiannoin syyttömän. Nyt viaton veri vuotaa.» »Mitä se meille kuuluu?» he vastasivat. »Omapa on asiasi.» Juudas paiskasi rahat temppelin lattialle, lähti pois ja hirttäytyi. Ylipapit keräsivät rahat ja sanoivat: »Näitä ei voi laittaa temppelirahastoon, koska ne ovat verirahoja.» He keksivät ratkaisun ja ostivat rahoilla ruukuntekijältä pellon vierasmaalaisten hautausmaaksi. Sen vuoksi pellon nimeksi tuli Veripelto, ja nimi on säilynyt tähän päivään asti. Näin toteutuivat profeetta Jeremian sanat: »He ottivat kolmekymmentä hopearahaa, joka heidän mielestään oli juutalaismiehen hinta. Ne rahat he käyttivät ruukuntekijän peltoon, niin kuin Herra oli käskenyt minua.» (UT2020: Matt. 27:3- 10).

Ristiriita:

Eräänä päivänä oli koolla noin 120 henkeä. Pietari nousi puhumaan ja sanoi: »Veljet! Oli kirjoitettu, että Juudaksesta tulee Jeesuksen vangitsijoiden apuri. Tämän Pyhän Hengen ennustuksen, jonka Daavid ilmoitti, täytyi toteutua. Juudas kuului meidän joukkoomme, ja hän sai osakseen saman tehtävän kuin me muutkin. Ilmiannosta saamallaan palkkiolla hän osti tilkun maata. Sitten hän kuitenkin syöksyi pää edellä alas ja halkesi, niin että sisälmykset valuivat ulos. Kaikki Jerusalemissa saivat tietää tästä, ja niin alueen nimeksi tuli paikallisella kielellä Hakeldama, Veripelto. Psalmien kirjassahan sanotaan:

’Hänen majapaikkansa on jäätävä autioksi,

kukaan ei saa asua siinä.’

ja:

’Toisen on otettava hänen paikkansa paimenena.’

(UT2020: Ap.t. 1:15-20).

Näihin seikkoihin kiinnittävät erityistä huomiota mm.Antti Marjanen & Ismo Dunderberg (2006a, 67), jotka selittävät oletetun ristiriidan näin:

Sekä Markus että Johannes vaikenevat Juudaksen vaiheista Jeesuksen vangitsemisen jälkeen. Matteus ja Luukas sen sijaan kertovat myös seurauksista, joita Juudaksen kavallus hänelle aiheutti. Koska tällainen informaatio puuttuu sekä Markukselta että Johannekselta, on lähes varmaa, etteivät Markuksen ja Luukkaan kuvaukset perustu historiallisesti luotettavaan perimätietoon, vaan ne ovat myöhemmin syntyneitä legendoja. Käsitystä vahvistaa vielä se, että Matteuksen ja Luukkaan kuvaukset ovat keskenään ristiriitaisia. Tästä voi päätellä, että ne ovat syntyneet ei tahoilla.

 

(Antti Marjanen & Ismo Dunderberg: ”Historian ja Uuden testamentin Juudas Iskariot”. 2006; Juudaksen evankeliumi: Johdanto, käännös ja tulkinta, Antti Marjanen & Ismo Dunderberg. 2006, 67).

Ristiriitaa on kuitenkin selitetty myös muilla tavoilla. Tapio Puolimatka: Usko, tiede ja Raamattu (2007, 352-353) palauttaa mielen muutamia versioita tällaisista muista selitysmalleista. Tapio Puolimatkan mukaan Uuden testamentin kanonisten tekstien oletetusti ristiriitaiset kertomukset Juudas Iskariotin kuolemasta ja ruumiin turmeltumisesta johtavat loogisesti yhdistelmäselitykseen. Kirkkoisä Origenes Adamantios oli tiettävästi ensimmäinen, joka tällaista yritti (N. T. Wright: Judas and the Gospel of Jesus. 2006, 48). Tapio Puolimatka (2007) huomioi, että Matteuksen evankeliumin (27:5) mukaan Juudas Iskariot katui tekoaan, heitti hopearahat temppeliin, poistui paikalta ja hirttäytyi. Apostolien tekojen (1:18) mukaan Juudas Iskariot kuitenkin hankki pellon väärintekonsa palkalla, suistui alas, runteli itsensä pahoin, jonka seurauksena hänen sisälmyksensä valuivat ulos. Tapio Puolimatka (2007) viittaa teokseen D. A. Carson: The Expositors Bible Commentary, Vol. 8: Matthew(1985), jonka mukaan varhaisen kirkon piirissä on pitkä yhdistävän selitysmallin traditio, joka kertoo Juudas Iskariotin hirttäytyneen köydellä puun oksaan jyrkänteen reunalla, mutta köysi tai oksa on myöhemmin katkennut ja hänen ruuminsa on pudonnut. Pudotuksen seurauksena Juudas Iskariotin ruumis on törmännyt kuilussa alla oleviin kiviin, ruhjoutunut pahoin ja haljennut, mikä Tapio Puolimatkan (2007) mukaan selittäisi yhtäpitävästi molemmat kanonisen Uuden testamentin perinteiset tarinaversiot. Uskoo ken tahtoo.

Olemme nyt nähneet, että Uuden testementin kanonisten kirjoitusten valossa herää epäilys, oliko Juudas Iskariotin kuolintapa todella itsemurha. Saattaa siis hyvinkin olla, että todellisuudessa se ei ollut lainkaan itsemurha. Kenties Juudas Iskariot ei lainkaan kuollut oman käden kautta, vaan kenties Jeesuksen kavaltamisen jälkeen hän liittyi askeettisiin essealaisiin ja katosi autiomaahan? Tai kenties Juudas Iskariot liittyi radikaaleihin selootteihin ja kuoli maanalaisen vastarintaliikkeen etulinjassa? Tai kenties hän vain erkaantui varhaisen Jeesus-liikkeen ytimestä ja eli rauhallisen ja pitkän elämän jokseenkin täydellisen tuntemattomana – ehkä maanviljelijänä, kalastajana tai puuseppänä. Emme lopultakaan tiedä, emmekä kenties koskaan voikaan varmuudella tietää. Usko täyttäköön tiedon aukot.

Eksistentialismin erään radikaalin tulkinnan mukaan olemme radikaalisti vastuussa omasta elämästämme: emme ainoastaan siitä, mitä ajattelemme, puhumme ja teemme, vaan myös siitä, mitä annamme toisten tehdä meille itsellemme. Eikö tässä valossa pikemminkin Jeesuksen kuolintapa ollut itsemurha? Ajatus oli tuttu jo kirkkoisille.

Esimerkiksi Apologeticum(XXI, 9)-teoksessaan Tertullianus tulee lähelle näkemystä, että Jeesus teki itsemurhan, kun antautui vapaaehtoisesti murhaajiensa käsiin. Teoksen Eric Luft: The Value of Suicide(2012) mukaan ”tämä ei ole varma todiste siitä, että Jeesus teki itsemurhan, mutta kylläkin siitä, että varhaiset kristityt uskoivat hänen tehneen sellaisen.” Näkemys saa vahvistusta kanonisen Uuden testamentin monista kohdista, joissa Jeesuksen tiedetään edeltä käsin tienneen oman ristinkuolemansa lähestyvän selvästi haluamatta muuttaa tätä kohtaloaan. Jeesuksen sanat Viimeisen aterian yhteydessä Juudas Iskariotille "Minkä teet, se tee pian" (Joh. 13:27) voidaan nähdä Juudas Iskariotin pettäjän roolin hyväksymisenä. Hyväksyessään lähestyvän kuolemansa Jeesus hyväksyi myös messiaanisen ylösnousemuksensa.

Βιαθανατος: A Declaration of that Paradoxe Or Thesis, that Self-homicide is No So Naturally Sin, that it May Never be Otherwise (1608/1648)-teoksessaan John Donne on Tertullianuksen kanssa samoilla linjoilla ja selvästi pitää Jeesuksen kuolitapaa itsemurhana, - mutta myös hän kuitenkin pontevan eettisesti torjuu ”itsekkäistä syistä” tehdyn itsemurhan. Filosofi Margaret Pabst Battin(s. 1940) on esittänyt mielenkiintoisen teorian, että kristinuskon ankaran kielteinen asenne itsemurhaa kohtaan johtuu juuri siitä seikasta, että sen pyhät kirjoitukset rohkaisevat itsemurhaan enemmän kuin minkään toisen uskonnon, sillä Jeesuksen kuolintapa voidaan tulkita itsemurhana (vrt. Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia. 2012, 64).

2.

Juudaksen suudelma

Tieteellinen eksegetiikka on pyrkinyt ajoittamaan Uuden testamentin kanonisten evankeliumien kirjoittamisen ajankohdat. Yleisesti tieteellisessä eksegetiikassa vakiintuneen käsityksen mukaan Uuden testamentin kanonisista evankeliumeista vanhin on Markuksen evankeliumi, toiseksi vanhin Matteuksen evankeliumi, kolmanneksi vanhin Luukaan evankeliumi ja nuorin Johanneksen evankeliumi. Heikki Räisäsen ja Esko Saarisen kirjoittaman Raamattutieto (1997)-vihkon mukaan Markuksen evankeliumi on saanut vakiintuneen muodon 70-luvulla, Matteuksen evankeliumi 90-luvulla, Luukkaan evankeliumi ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla ja Johanneksen evankeliumi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Luukkaan evankeliumi.

On mielenkiintoista seurata Juudas Iskaritotia koskevan dogman muuttumista ja ”kehitystä” vanhimmasta evankeliumista nuorimpaan: Markuksen evankeliumista Matteuksen ja Luukkaan kautta Johanneksen evankeliumiin. Daniel Nylund käsittelee tätä aiheitta blogikirjoituksesssaan ”Muistokirjoitus Juudaksesta” (2009).

Pian sen jälkeen, kun Matteuksen evankeliumista alettiin tehdä papyruskopioita, syntyi Luukkaan nimeä kantava evankeliumi ja sen jatko-osa Apostolien teot. Muiden lailla Luukas luetteli opetuslasten nimet mainiten Juudaksen viimeisenä. ”…ja Juudas Iskariot, josta tuli kavaltaja (Luuk. 6:16)”. Tämä on ainoa kerta, jossa kukaan evankelistoista suoraan kutsui Juudasta kavaltajaksi, käyttäen nimenomaan sitä tarkoittavaa sanaa prodotēs. Kaikissa muissa Juudaksen kavaltamista kuvaavissa kohdissa käytetään sanaa paradidõmi, joka tarkoittaa toisen haltuun antamista tai luovuttamista jollekin. Luukas ei kerro, kenet Juudas tulisi kavaltamaan ja millä tavalla. Hän vain tietää minkälainen mies Juudaksesta on tuleva, ja lukija tietää, mitä sen kaltaiselta mieheltä on odotettavissa.

Silloin meni Saatana Juudakseen, jota kutsuttiin Iskariotiksi; hän oli yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Hän lähti ylipappien ja temppelivartioston päällikköjen luo ja keskusteli heidän kanssaan siitä, miten toimittaisi Jeesuksen heidän käsiinsä. He ilahtuivat ja tarjosivat hänelle rahaa. Juudas suostui tarjoukseen ja etsi nyt sopivaa tilaisuutta saattaakseen Jeesuksen heidän käsiinsä kaikessa hiljaisuudessa. (Luuk. 22:2-6).

Markukselle Juudas oli motiiveineen suuri mysteeri, Matteukselle ehkä vähän ahne, mutta kuitenkin täyspäinen valintojen tekijä, joka lopulta katui katkerasti tekojaan. Luukkaalle Juudas oli paljon yksinkertaisempi tapaus. Yhtenä päivänä Juudakseen vain meni Saatana, ja siltä istumalta hän käveli pappien luokse sopimaan Jeesuksen luovuttamisesta. Kun Luukas oli diagnoosinsa tehnyt, hän kuvasi Juudaksen tekoja paljon niukemmin ja epädramaattisemmin kuin muut evankelistat. Saatanan marionetti ei ihmisenä ole enää kovin mielenkiintoinen. Siksi hän jäikin Luukkaan evankeliumissa hyvin etäiseksi hahmoksi, mieheksi, joka vain toteuttaa, mitä tehtäväksi annetaan. Jos Juudas todella oli pahuuden avuton uhri, niin miksei Jeesus auttanut häntä? Jeesushan yleensä vapautti kohtaamansa riivatut. Luukkaan väite Saatanan riivaamasta miehestä kuulostaa minusta enemmän panettelulta kuin todellisuuden kuvaukselta. Kaksi aiempaa kertojaa eivät ainakaan tienneet mitään Juudakseen menneestä Saatanasta.

Luukas oli kuvannut loppuun asti vihollisiaan rakastavaa Jeesusta. Silti häneltä itseltään ei liiennyt pienintäkään myötätuntoa Juudasta kohtaan. Juudaksesta oli tullut yksioikoisen paha ihminen, joka toiminnassaan oli täysin Saatanan vallassa, mutta loppupeleissä kantoi Jumalan julman tuomion täysin yksin. Sellainen kohtalo sopii hyvin vastaukseksi Pietarin siteeraamien kostopsalmien manauksiin. Jeesuksen opetuksen ja esimerkin kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.

Johanneksen Juudakseen ei vain mennyt Saatana kesken kaiken. Hän oli Saatana alusta lähtien.

Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi. (Joh. 6:64).

Jeesus sanoi heille: ”Itsehän minä teidät valitsin, kaikki kaksitoista. Silti yksi teistä on Saatana (diabolos) (Joh. 6:70).

Jeesus ei ole missään aiemmassa evankeliumissa edes epäsuorasti kutsunut Juudasta Saatanaksi. Koska Jeesus ei tässäkään suoraan nimeä Juudasta, Johanneksen täytyy varmistaa, että lukija tietää kenestä Jeesus puhuu:

Hän tarkoitti Juudasta, Simon Iskariotin poikaa. Tämä oli kavaltava Jeesuksen, vaikka oli yksi noista kahdestatoista. (Joh 6:71).

Johanneksen mukaan on turha kysyä, eikö Jeesus tiennyt kenet kutsui. Jeesushan tiesi kaiken etukäteen. Mutta miksi hän sitten kutsui Saatanan lähipiiriinsä ja antoi hänen olla rauhassa yli kolme vuotta? Mihin tehtävään Jeesus oikein valitsi Juudaksen? Voihan olla, että Juudas oli toivoton tapaus ihan alusta lähtien. Ehkä hän oli valtojen ja voimien mielistelyssä kadottanut järkensä ja sydämensä jo aikoja sitten. Jeesus vain oli, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, antanut viimeisen mahdollisuuden miehelle, joka pohjimmiltaan aina tulisi ohjautumaan enemmistön intohimojen mukaan. Ehkä Juudas todellakin oli sinetöinyt kohtalonsa myymällä sielunsa pirulle jo kauan ennen kuin tapasi Jeesuksen. Ehkä hän oikeasti tuli opetuslasten joukkoon vain vaaniakseen tilaisuuttaan kokonaista kolme vuotta. Sellainen ei vain minusta kuulosta uskottavalta.

Uudessa testamentissa on muutamia kertoja mainittu suuteleminen. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumi, 7. luku.

36 Niin eräs fariseuksista pyysi häntä ruualle kanssaan; ja hän meni fariseuksen taloon ja asettui aterialle.

37 Ja katso, siinä kaupungissa oli nainen, joka eli syntisesti; ja kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen talossa, toi hän alabasteripullon täynnä hajuvoidetta

38 ja asettui hänen taakseen hänen jalkojensa kohdalle, itki ja rupesi kastelemaan hänen jalkojansa kyynelillään ja kuivasi ne päänsä hiuksilla ja suuteli hänen jalkojaan ja voiteli ne hajuvoiteella.

39 Mutta kun fariseus, joka oli hänet kutsunut, sen näki, ajatteli hän mielessään näin: " Jos tämä olisi profeetta, tietäisi hän, mikä ja millainen tuo nainen on, joka häneen koskee: että hän on syntinen."

40 Niin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle:" Simon, minulla on jotakin sanomista sinulle". Hän virkkoi:" Opettaja, sano".

41 Lainanantajalla oli kaksi velallista; toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä.

42 Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis rakastaa häntä enemmän?"

43 Simon vastasi ja sanoi: "Minun mielestäni se, jolle hän antoi enemmän anteeksi". Hän sanoi hänelle:" Oikein sinä ratkaisit".

44 Ja naiseen kääntyen hän sanoi Simonille:" Näetkö tämän naisen? Minä tulin sinun taloosi; et sinä antanut vettä minun jaloilleni, mutta tämä kasteli kyynelillään minun jalkani ja kuivasi ne hiuksillaan.

45 Et sinä antanut minulle suudelmaa, mutta tämä ei ole lakannut suutelemasta minun jalkojani siitä asti, kuin tulin sisään.

46 Et sinä voidellut öljyllä minun päätäni, mutta tämä voiteli hajuvoiteella minun jalkani.

47 Sentähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän."

48 Sitten hän sanoi naiselle:" Sinun syntisi ovat anteeksi annetut".

49 Niin ateriakumppanit rupesivat ajattelemaan mielessänsä: "Kuka tämä on, joka synnitkin anteeksi antaa?"

50 Mutta hän sanoi naiselle:" Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan".

Jeesuksen kohtaama syntinen nainen oli ilmeisesti ammatiltaan prostituoitu. Jeesushan sanoi Israelin kansan ylipapeille ja vanhimmille: "Totisesti minä sanon teille: publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan.”(Matt. 21:31). Matteuksen evankeliumi muistaa tapauksen hieman toisin kuin Luukas: Matteuksen mukaan nainen vuodattaa alabasteripullostaan tyoksuöljyä Jeesuksen päähän, ei jalkoihin. Myös Johanneksen evankeliumi (11:2) muistelee tätä tapausta ja kertoo, että tuoksuöljyä vuodattava nainen on itseasiassa Betanialainen Maria, siis Martan ja Lasaruksen sisar.

Tapauksen enne Vanhassa testamentissa on kohtaus, jossa profeetta Samuel voitelee Saulin Herran perintöosan ruhtinaaksi, Israelin kansan ensimmäiseksi kuninkaaksi, ja suutelee tätä (1. Sam.10:1). Muistamme, että Kuningas Saulin kohtalo oli traaginen: Saul ei pysynyt uskossaan vahvana, hän sairastui raskasmielisyyteen, menetti Herran mielisuosion ja lopulta hän teki itsemurhan. Saulin kohtalo kaikuu taustalla, kun Jeesus huutaa ristillä: Eeli, Eeli, lama sabaktani? (”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?). Edes Voideltu Messias Jeesuskaan ei ollut kokonaan vapaa kiduttavista itse-epäilyksistä, vaan todistetusti ainakin kerran elämässään myös hän pelkäsi joutuneensa kadotukseen.

Syntinen nainen suutelemassa Jeesuksen jalkoja on muistumaa Psalttarin jakeista: ”Pelätkää Herraa, palvelkaa häntä, vaviskaa, kohottakaa hänelle riemuhuuto. Tervehtikää poikaa, hänen voideltuaan, suudelkaa häntä, muuten Herra vihastuu teihin ja te suistutte tieltänne tuhoon, sillä hetkessä syttyy hänen vihansa. Hyvä on sen osa, joka turvaa häneen!” (Ps. 2:11-12). Mieleen tulee myös Jesajan kirjan sanat Jerusalemista: ”Pää kumarassa saapuvat luoksesi sortajiesi pojat, ja kaikki, jotka ovat sinua halveksineet, heittäytyvät suutelemaan jalkojasi. He antavat sinulle nimen Herran kaupunki ja nimen Siion, Israelin Pyhän asumus.” (Jes. 60:14).

Apostolit Paavali ja Pietari rohkaisevat kirjeissään kristittyjä vaihtamaan keskenään ”rakkauden suudelmia” ja ”pyhiä suudelmia”.

Juudas Iskariotin Jeesukselle Getsemanen puutarhassa antamaa suudelmaa, jonka perusteella roomalaiset sotilaat tunnistivat Jeesuksen ja vangitsivat hänet, on pidetty irvokkaimpana esimerkkinä ”rakkauden suudelmasta”. Mutta oliko se todella niin irvokas kuin päältäpäin näyttää? Oliko Juudaksen suudelmassa mitään pyhää tai rakkaudellista?

Suudelmalla ilmaistaan tunteita, joita sanoin ei voi sanoin ilmaista. Suudelmalla voidaan ilmaista rakkautta ja hellyyttä ja näitä sillä kulttuurissamme usein ilmaistaankin. Näin tapahtui myös Jeesuksen ajan Palestiinassa. Juudaksen suudelma Getsemanessa ilmaisi kuitenkin rakkauden sijaan sanoinkuvaamatonta itsekkyyttä, pelkuruutta, kateutta ja vihaa, jotka myötävaikuttivat ja edesauttoivat hänen opettajansa Jeesuksen tuskallista ristinkuolemaa.

Alunperin Jeesus valitsi Juudas Iskariotin opetuslapsekseen omasta tahdostaan, mutta ilmeisesti aivan alusta alkaen Juudas Iskariotilla oli vaikeuksia pysyä kaidalla tiellä. Johanneksen evankeliumin mukaan Juudas Iskariot on kaksinaamainen ja kaksinaismoralistinen tyyppi.

Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan. Siellä asui Lasarus, jonka hän oli herättänyt kuolleista. Jeesuksen kunniaksi valmistettiin illallinen, jonka Martta tarjoili. Lasarus oli yksi niistä, jotka kävivät makuulle aterioimaan yhdessä Jeesuksen kanssa. Maria otti pullollisen aitoa ja erittäin kallista nardusöljyä. Hän voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Huone täyttyi voiteen tuoksusta. Juudas Iskariot – oppilas, joka ilmiantaisi Jeesuksen – sanoi: »Miksei tuota voidetta myyty ja annettu rahoja köyhille? Siitä olisi saanut vuoden tulot.» Tätä hän ei sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä. Hän oli varas ja käytti hallussaan olleita yhteisiä rahoja kuin omiaan. Jeesus sanoi Juudakselle: »Anna olla. Hän valmistelee minua hautaamista varten. Köyhät ovat aina luonanne, minä en.» (UT2020: Joh. 12:1-8).

Synoptiset evankeliumit eivät tunne tätä tarinaperinnettä.

Taolaisuuden paradoksi on: Hyvä ja paha tarvitsevat toinen toistansa ollakseen mitä ovat. Tässä valossa Jeesus tarvitsi Juudas Iskariotia ja myös päinvastoin: epäluotettava Juudas Iskariot tarvitsi luotettavaa Jeesusta ollakseen, mitä olivat. Tuskin kovin moni kristitty muuttaa tämän järkeilyn johdosta mieltänsä sen suhteen, että Jeesus oli ja on ja tulee olemaan iäti autuas ja Juudas Iskariot iäti kirottu, eikä mielenmuutos tämän dogman suhteen varmaan ole tarpeenkaan. Mutta eikö tässä taolaisen ei-dualismin valossa olekin niin, että Juudas Iskariotissa oli ripaus Jeesusta ja Jeesuksessa oli ripaus Juudas Iskariotia? Jos näin on, eikö Juudas Iskariotissakin täten ollut ripaus hyvyyttä? Kristillinen Raamattu ei kuitenkaan rohkaise tällaista spekulointia. Kristillisen Raamatun valossa hyvä on yksinkertaisesti hyvä ja paha on paha.

Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän pahaksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi! (Jes. 5:20).

Kristityn voi olla vaikeaa rakastaa Juudas Iskariotia. Kuitenkin Jeesus itse kehottaa uskovaisia siihen. Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. (Matt. 5: 44-45). Juudas Iskariot tuskin ansaitsee rakkauttamme, korkeintaan säälimme. Rakastakaamme häntä silti, sillä se on täydellistä.Latinankielinen ilmaus ’felix culpa’ tarkoittaa sananmukaisesti "onnellinen syyllisyys" ja/tai "siunattu lankeemus". Felix culpa-käsite on peräisin katolisesta pääsiäisyön liturgisesta hymnistä (Exsultet). Hymnissä lauletaan: "Oi onnellinen syyllisyys, joka ansaitsi meille  sellaisen ja niin suuren Lunastajan!". Felix culpa-paradoksi väittää, että Aadamin ja Eevan syntiinlankeemus oli "onnellinen", koska ilman sitä ihmiskunta ei olisi koskaan kokenut Jeesuksen Kristuksen tuomaa pelastusta, Jumalan armoa ja syvempää yhteyttä Luojaan. Se tarjoaa selityksen sille, miksi Jumala sallii maailmassa pahuutta ja kärsimystä. Ajatuksena on, että lopputulos (pelastus ja Jumalan rakkauden täydellinen osoitus) on arvokkaampi kuin viattomuuden tila paratiisissa. Englantilaisen John Miltonin eeppinen Paradise Lost(1667, ”Kadotettu paratiisi”, 1933)-runoelma on korkeakirjallinen klassikkotulkintatästä teemasta. Teoksessa pohditaan, voiko ihminen olla jopa onnellisempi lankeemuksen jälkeisessä maailmassa, jossa hänen täytyy aktiivisesti valita hyvän ja pahan välillä. Felix culpa-paradoksi tarkoittaa siis teologis-filosofista ajatusta, jonka mukaan jokin paha asia, virhe tai lankeemusjohtaa lopulta huomattavasti suurempaan hyvään, jota ilman kyseistä onnettomuutta ei olisi voitu saavuttaa. Eikö Juudas Iskariotin suudelman petoskin voitaisi tulkita felix culpa-tematiikan valossa ”siunattuna syntinä”?

3.

Tulenoranssia

Siinä missä Basilides julisti kristiuskon toisella vuosisadalla Vähä-Aasiassa tai Aleksandriassa, että kosmos on vajavaisten enkelien uhkarohkeaa tai pahansuopaa improvisaatiota, Nils Runeberg olisi varmasti johtanut, ainutkertainen älyllinen intohimo apunaan, yhtä gnostilaisista konventikkeleista. Dante olisi voinut sijoittaa hänet tuliseen hautaan; hänen nimensä voisi löytyä vähäisempien kerettiläisjohtajien luettelosta Karpokratesin ja Saturnilusin välistä, ja jokunen katkelma hänen saarnoistaan olisi solvauksin koristeltuna säilynyt apokryfisessä Liber adversus omnes haereses-teoksessa tai tuhoutunut silloin, kun tulipalo eräässä luostarikirjastossa ahmi viimeisen jäljellä olevan kappaleen Syntagmaa. Sen sijaan Jumala soi hänelle 20. vuosisadan ja Lundin yliopistokaupungin. Siellä hän julkaisi vuonna 1904 ensimmäisen painoksen kirjastaan Kristus och Judas, ja vuonna 1909 pääteoksensa Den hemlige Frälsaren (jälkimmäisestä on olemassa myös Emil Scheringin saksannot Der heimliche Heiland 1912). (Jorge Luis Borges: ”Kolme versiota Juudaksesta”. 2024; Jorge Luis Borges – Kertomukset, Anu Partanen (suom.). 2024, 242).

”Juudaksen kolme versiota” (espanjaksi Tres versiones de Judas) on argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin vuonna 1944 julkaistussa, mestarillisen Ficciones-kokoelman toisessa osassa ilmestynyt novelli. Borgesille tyypilliseen tapaan teksti on naamioitu tieteelliseksiesseeksi tai kirja-arvosteluksi, joka esittelee keksityn ruotsalaisen teologin, Nils Runebergin, radikaaleja ja herjaavia uskonnollisia teorioita Juudas Iskariotista. Tarina tiivistyy hänen kolmeen eri tulkintaansa Juudaksen roolista pelastushistoriassa. 

 

Ensimmäinen versio: Juudas teki kaikista suurimman uhrauksen. Hän heijasti Jumalan tekoa, joka alensi itsensä ihmiseksi. Juudas alensi itsensä tietoisesti petturiksi ja synnintekijäksi, jotta Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja sitä kautta ihmiskunnan pelastus voisivat toteutua.

  Toinen versio: Juudas ei toiminut ahneudesta, vaan äärimmäisestä askeesista. Hän uskoi, että Jumalan tekojen tulee olla ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Siksi hän valitsi osakseen ikuisen kadotuksen ja maailman halveksunnan loistaakseen Jumalan rinnalla salattuna uhrina.

  Kolmas versio: Jumala ei syntynytkään Jeesukseksi, vaan Juudakseksi. Koska Jumalan oli tarkoitus kärsiä täydellinen alennustila ihmisen vuoksi, pelkkä kuolema ristillä ei riittänyt. Jumalan oli tultava kaikkein halveksutuimmaksi, syntisimmäksi ja kirotuimmaksi olennoksi – eli Juudakseksi.  

 

Kertomuksen päähenkilö Nils Runeberg uskoo lopulta oivaltaneensa Jumalan salaisuuden, jota kukaan ihminen ei saisi tietää, jonka seurauksena hän saa kokea nauhoissaan jumalten kateuden, kun hänen teologinen etsintänsä lopulta päätyy (loogisesti?) hulluuden partaalle ja kuolemaan. Borgesin mystiselle kirjoitukselle on tälläkin kertaa leimallista nk. valheellinen eruditio, jossa kirjailija  sekoittaa todellisia historiallisia teologeja ja raamatunkohtia täysin keksittyihin lähteisiin. Kyseessä on syvämietteinen ja salaperäinen pohdinta pyhän ja syntisen hiuksenhienosta rajasta sekä identiteettien sulautumisesta. Samankaltaista intellektuaalisesti hillitöntä & hartaasti rienaavaa huumuria Borges viljelee myös Elegio de la Sombra (1969, ”Varjojen ylistys”)-runokokoelmaansa sisätyvässä Fragmentos de un Evangelio apócrifo-runossa, - joka kenties voidaan nähdä Nag Hammadin koptilais-gnostilaisen kirjaston Tuomaan evankeliumi-tekstin ilkikurisena parodiana?

KATKELMIA APOKRYFISESTÄ EVANKELIUMISTA

3. Onnettomia ovat hengessään köyhät, koska maan povessakin he ovat samaa mitä maan päällä.

4. Onneton se joka itkee, sillä hänellä on jo itkemisen surkea tapa.

5. Autuaita ne jotka tietävät ettei kärsimys ole kunnian kruunu.

6. Ei riitä että on viimeinen, jotta pääsisi ensimmäiseksi.

7. Onnellinen se joka ei inttämällä intä olevansa oikeassa, koska kukaan ei ole tai kaikki ovat.

8. Onnellinen se joka antaa anteeksi muille ja se joka antaa anteeksi itselleen.

9. Siunattuja ovat sävyisät koska he eivät alennut haastamaan riitaa.

10. Siunattuja ne jotka eivät janoa oikeudenmukaisuutta koska tietävät että kohtalomme, karsas tai armollinen, johtuu sattumasta joka on tutkimaton.

11. Siunattuja ovat armeliaat koska heidän onnensa on armeliaisuuden harjoittaminen, vaan ei palkinnon toivo.

12. Siunattuja ovat puhdassydämiset sillä he näkevät Jumalan.

13. Siunattuja ne jotka kärsivät vainoa oikeudenmukaisuuden vuoksi, sillä heille merkitsee oikeudenmukaisuus enemmän kuin heidän oma kohtalonsa ihmisenä.

14. Kukaan ei ole maan suola, mutta jokainen on ollut sitä jonakin elämänsä hetkenä.

15. Sytytettäköön kynttilä vaikka ei yksikään ihminen sitä näkisi. Jumala kyllä näkee sen.

16. Ei ole yhtään käskyä jota ei kävisi päinsä rikkoa, ei minun antamaani eikä profeettain antamaa.

17. Se joka tappaisi oikeudenmukaisuuden vuoksi, tai sen puolesta minkä hän uskoo olevan oikein, on syytön.

18. Ihmisten teot eivät ansaitse helvettiä sen enempää kuin taivastakaan.

19. Älä vihaa vihollistasi, sillä niin tehdessäsi olet jollain tapaa hänen orjansa. Sinun vihasi ei koskaan vedä vertoja mielenrauhallesi.

20. Jos oikea kätesi pahentaa sinut, anna sille anteeksi; koskas olet sekä ruumiisi että sielusi, ja on hankalaa tai mahdotonta vetää raja joka erottaisi ne toisistaan…

24. Älä palvo totuutta liiallisuuteen asti; ei ole ihmistä joka ei päivän päästessä iltaan olisi valehdellut hyvästä syystä monta kertaa.

25. Älä vanno, sillä jokainen vala on turhaa mahtipontisuutta.

26. Vastusta pahaa, mutta hämmästelemättä ja vihaamatta. Sille joka lyö sinua poskelle voit kyllä kääntää toisenkin, kunhan vain et pelosta sitä tee.

27. En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.

28. Hyvän tekeminen viholliselle voi olla oikeuden tekemistä eikä se ole vaikeaa: mutta vihollisen rakastaminen on enkelien tehtävä, ei ihmisten.

29. Hyvän tekeminen viholliselleen on paras tapa tyydyttää turhamaisuuttaan.

30. Älä kerää itsellesi aarteita maan päälle, sillä rikkaus siittää joutilaisuuden, ja se puolestaan murehtimisen ja kaikkeen kyllästymisen.

31. Ajattele että muut ovat oikeudenmukaisia tai tulevat joskus olemaan, ja ellei niin ole, se ei ole sinun vikasi.

32. Jumala on jalomielisempi kuin ihmiset ja mittaa heitä toisella mitalla.

33. Anna koirille se mikä on pyhää, heitä helmesi sioille, tärkeintä on antaminen.

34. Etsi etsimisen ilosta, älä löytämisen.

39. Ovi valitsee, ei ihminen.

40. Älä tuomitse puuta sen hedelmien vuoksi äläkä ihmistä hänen tekojensa; puu tai ihminen voi olla niitä huonompi tai parempi.

41. Mitään ei rakenneta kiven varaan, vaan kaikki hiekalle, mutta meidän velvollisuutemme on rakentaa niin kuin hiekka olisi kiveä…

47. Onnellinen on köyhä vailla katkeruutta tai rikas vailla kopeutta.

48. Onnellisia rohkeat jotka yhtä lujina ottavat vastaan niin tappion kuin voitonkin.

49. Onnellisia ne jotka vaalivat muistissaan Vergiluiksen tai Kristuksen sanoja, koska ne luovat valoa heidän päiviinsä.

50. Onnellisia rakastetut ja rakastavat ja ne jotka pystyvät olemaan ilman rakkautta.

51. Onnellsia onnelliset.

(Jorge Luis Borges: Peilin edessä ja takana – Runoja vuosilta 1923-1985. Suomentanut Pentti Saaritsa. 1998, 73-75).

Martin Scorcesen elokuvassa The Last Temptation of Christ (1988) tavataan järkyttävän inhimillinen Jeesus. Elokuvan loppukohtauksessa tavataan vihainen Juudas Iskariot arvostelemassa Jeesus Nasaretilaista (Willem Dafoe), joka on elokuvan juonen mukaan omasta tahdostaan ja suojelusenkeliksi tekeytyneen Paholaisen huokuttelemana täpärästi väistänyt ristiinnaulitsemisen kärsimyskuoleman yhteisönsä tuomitsemana hylkiönä. Samalla Kristuksen messiaaninen ylösnousemus on estynyt. Kohtauksessa eletään Herran vuotta 70, jolloin roomalaiset sotajoukot hävittivät Jerusalemia.

”Osasi oli ristillä. Me teimme sen mitä piti, mutta sinä et. Sanoit minulle, että kuolema on ovi. Sanoit: Auta minua kulkemaan ovesta. Rakastin sinua niin paljon, että kavalsin sinut. Miksi sinua ei ristiinnaulittu?”, kysyy vihainen Juudas Iskariot Jeesus Nasaretilaiselta, joka viettää vanhuutensa viimeisiä hetkiä tuntemattomana puuseppänä ja perheenisänä polygamisessa avioliitossa Lasaruksen sisarten, Marian ja Martan kanssa. Aikaisemmin elokuvassa Jeesus on ollut avioliitossa Maria Magdalenan kanssa, joka elokuvassa kuitenkin kuolee ennen pariskunnan esikoisen syntymää. Juudas Iskariotin nuhtelun johdosta elokuvan Jeesus tuntee piston sydämessään, hän kääntyy Jumalan puoleen ja huutaa: ”Haluan olla Poikasi! Haluan tulla ristiinnaulituksi!”. Ja niin elokuvassa Jumala toki myös sallii tapahtuvan.

Elokuvan loppukohtauksessa esiintyy harmaantunut Juudas Iskariot, mutta aiemmin elokuvassa näytetään kohtauksia, joita varten Juudas Iskariotia näyttelevän Harvey Keitelin hiukset on värjätty rooliaan varten tulenoranssiksi. Samoin eräät varhaisislamilaiset lähteet ovat kuvanneet Jeesuksen hipiän värin punertavana. Sama väri, jolla Jeesuksen hiusten väri on kuvattu myös 500-luvulta periytyvässä, syyriankielisessä Rabbula-evankeliumiukirjassa, joka sisältää varhaisimpia kristillisiä kuvallisia esityksiä Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Myös Leonardo da Vincin Madonna Litta-maalauksessa Neitsyt Marian sylissä olevalla Jeesus-lapsella on kuvattu tulenoranssit hiukset. Samoin on kuvattu Jeesuksen hiustenväri Sikstuksen kappelin Viimeinen tuomio-maalauksessa, jonka maalasi Michelangelo (vrt. N. R. Scott: ”Was Jesus A Ginger?”.The Myths and History of Red Hair; N. R. Scott: An Esoteric History of Red Hair. 2018).

Vincent van Goghin hiusten väri.

Johtopäätökset

Kaikki kanoniset evankeliumit kertovat ainakin jotakin Juudas Iskariotin elämäntarinasta. Daniel Nylund (2009) on kiinnittänyt huomiota Juudas Iskariotin henkilökuvan historialliseen muutokseen kanonisissa evankeliumeissa.

Markukselle Juudas oli motiiveineen suuri mysteeri, Matteukselle ehkä vähän ahne, mutta kuitenkin täyspäinen valintojen tekijä, joka lopulta katui katkerasti tekojaan. Luukkaalle Juudas oli paljon yksinkertaisempi tapaus. Yhtenä päivänä Juudakseen vain meni Saatana, ja siltä istumalta hän käveli pappien luokse sopimaan Jeesuksen luovuttamisesta. Johanneksen Juudakseen ei vain mennyt Saatana kesken kaiken. Hän oli Saatana alusta lähtien.

Kanonisten evankeliumien ulkopuolella varhaisin Juudas Iskariotista kertova dokumentti on tiettävästi Rooman keisari Trajanuksen valtakauden aikoihin (n. 98-117 AD) ajoitettu kadonnut teos Papias Hierapolislainen: Λογίων κυριακῶν ἐξηγήσεως συγγράμματα πέντε (n. 115 AD, “Herran puheiden selitykset ”), johon viittaa mm. Eusebius Kesarealainen: Kirkkohistoria (III.39.14). Papiaan kuvaus Juudas Iskariotin elämänvaiheista on niin makaaberi, että sitä ei voi pitää muuna kuin panetteluna. Kainilais-gnostilaisten kerettiläisten piirissä sepitetty Juudaksen evankeliumi on luultavasti hyvin vanhaa alkuperää, sillä siihen viittaa jo 170-luvulta periytyvä varhaiskristillinen heresiologinen kronikka Irenaeus Lyonilainen: Adversus haereses (I.31.1). Kirkkoisä Irenaeuksen torjuman Juudaan evankeliumin mukaan Juudas Iskariot oli Jeesuksen opetuslapsista ainoa, joka tunsi sisimmän hengellisen totuuden ja täten hän toteutti kavalluksen salaisen tiedon kautta (vrt. Antti Marjanen & Ismo Dunderberg: ”Juudaksen evankeliumin asema varhaiskristillisyydessä”. 2006; Juudaksen evankeliumi: Johdanto, käännös ja tulkinta, Antti Marjanen & Ismo Dunderberg. 2006, 105-106). Vuonna 2006 julkisuuteen noussut koptilainen Juudaksen evankeliumi on radiohiilimenetelmällä ajoitettu 200- tai 300-luvuille, mutta se perustuu todennäköisesti kreikankielisen Juudaksen evankeliumin huomattavasti vanhempaan alkutekstiin.

Apostolit Paavali ja Pietari rohkaisevat kirjeissään kristittyjä vaihtamaan keskenään ”rakkauden suudelmia” ja ”pyhiä suudelmia”. Juudas Iskariotin Jeesukselle Getsemanen puutarhassa antamaa suudelmaa, jonka perusteella roomalaiset sotilaat tunnistivat Jeesuksen ja vangitsivat hänet, on pidetty irvokkaimpana esimerkkinä ”rakkauden suudelmasta”. Mutta oliko se todella niin irvokas kuin päältäpäin näyttää? Oliko Juudaksen suudelmassa mitään pyhää tai rakkaudellista? Taolaisuuden paradoksi on: Hyvä ja paha tarvitsevat toinen toistansa ollakseen mitä ovat. Tässä valossa Jeesus tarvitsi Juudas Iskariotia ja myös päinvastoin: epäluotettava Juudas Iskariot tarvitsi luotettavaa Jeesusta ollakseen, mitä olivat. Tämän opin mukaan Jumala tarvitsee Saatanan ja Saatana tarvitsee Jumalan ollakseen mitä ovat. Voidaan ajatella, että samaan Jumalan pimeän puolen hyväksyvään ajatukseen viittaa katolisen pääsiäismessun liturginen felix culpa-paradoksi, joka tarjoaa selityksen sille, miksi Jumala sallii maailmassa pahuutta ja kärsimystä.

Raamatussa on muutamia esimerkkejä itsemurhaajista. Esimerkiksi Tuomarien kirjan nasiirin, Simsonin viimeistä tekoa voidaan pitää itsemurhana. Rakastettunsa Delilan pettämää Simsonia on kristillisessä teologiassa pidetty Kristuksen enteenä. Kun kovassa merenkäynnissä Jumalan vihaa lepyttääkseen laivan miehistö heittää Joonan mereen tämän omasta pyynnöstä, tekoa voidaan pitää itsemurhayrityksenä. Israelin ensimmäisen voidellun kuninkaan, Saulin kuolintapa oli selvästi itsemurha. Uuden testamentin puolella tunnetuimpana itsemurhaajana on usein pidetty Juudas Iskariotia, jonka Matteuksen evankeliumin kertoman mukaan petoksensa aiheuttama syyllisyydentunne musersi epätoivoiseen tekoon. Se, että kristinuskon kenties halveksituimman antisankarin ja hylkiön, kavaltaja Juudas Iskariotin, kuolintapana oli on pidetty Uuden testamentin kirjoitusten valossa juuri itsemurhana, on merkittävästi vaikuttanut siihen, että kristityt ovat kautta vuosisatojen pitäneet itsemurhaa halveksuttavana kuolintapana.

Antti Marjanen & Ismo Dunderberg (2006a, 67) ovat kuitenkin kiinnittäneet huomiota Juudas Iskartiotin kuolemaa ja ruumiin turmeltumista koskevaan ristiriitaan kanonisen Uuden testamentin jakeisessa Matt. 27:3-10 & Ap.t. 1:15-20. Heidän mukaansa ”on lähes varmaa, etteivät Markuksen ja Luukkaan kuvaukset perustu historiallisesti luotettavaan perimätietoon, vaan ne ovat myöhemmin syntyneitä legendoja.” Apologeticum(XXI, 9)-teoksessaan kirkkoisä Tertullianus tulee lähelle näkemystä, että ei suinkaan Juudas Iskariot vaan pikemminkin että Jeesus Nasaretilainen teki itsemurhan, kun hän antautui vapaaehtoisesti murhaajiensa käsiin. Βιαθανατος(1608/1648)-teoksessaan John Donne on samoilla linjoilla, sillä hän pitää Jeesuksen kuolitapaa selvästi itsemurhana. Ethical Issues in Suicide(1995, 26)- teoksessaan filosofi Margaret ”Peggy” Pabst Battin on esittänyt mielenkiintoisen teorian, että kristinuskon ankaran kielteinen asenne itsemurhaa kohtaan johtuu juuri siitä seikasta, että sen pyhät kirjoitukset rohkaisevat itsemurhaan enemmän kuin minkään toisen uskonnon, sillä vapahtaja Jeesuksen Kristuksen kuolintapa voidaan tulkita itsemurhana.

Itsemurhan filosofiaa ja teologiaa käsittelivät teoksissaan mm. Aurelius Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Martti Luther ja Jean Calvin. Hippon piispa Augustinuksen mukaan kristityn osa on kärsiä hurskaan Jobin tavoin, ei tehdä itsemurhaa. Tuomas Akvinolainen painottaa, että itsemurhaaja tekee kolminkertaisen rikoksen: itseään, yhteiskuntaa ja Jumalaa vastaan. Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen mukaan on kuitenkin yksi poikkeus, jolloin itsemurha on kristitylle sallittu: Jos Jumala käskee siihen. Martti Luther ja Jean Calvin tuomitsivatmolemmat itsemurhan synniksi, mutta heidän teologisissa painotuksissaan ja suhtautumisessaan oli merkittäviä eroja. Siinä missä Luther korosti sielunhoidollista armoaja syytti teosta usein suoraan Paholaista, Calvin lähestyi asiaa juridisemmin Jumalan suvereniteetin ja lakisääteisen järjestyksen näkökulmasta. Martti Luther hylkäsi perinteisen katolisen käsityksen, jonka mukaan itsemurha johti automaattisesti iankaikkiseen kadotukseen: Jumalan armo oli suurempi kuin ihmisen epätoivoinen viimeinen teko. Calvinille elämän riistäminen itseltään oli kauhistuttava ja luonnoton rikos Jumalaa vastaan: Se oli täydellistä kieltäytymistä alistua Jumalan johdatukseen ja kaitselmukseen kärsimyksen keskellä.

Juudas Iskariotin elämän ja kuoleman mysteerejä käsittelivät teoksissaan mm. Dante Alighieri ja Søren Kierkegaard. Keskiajan syksyllä kirjoittanut italialainen Dante Alighieri tuomitsi itsemurhan ankarasti ja sijoitti itsemurhaajat Divina Commedia (1321, ”Jumalainen näytelmä”)-runoelmansa Inferno-jakson 13.laulussa helvetin seitsemännen pyörön toiseen osastoon, jossa syntisten ikuisena rangaistuksena on harpyijoiden raadeltavaksi puuksi muuttuminen. Danten Inferno-jaksossa kaikista kirotuista kirotuimpana syntisenä Juudas Iskariotin osa on kuitenkin vielä syvemmällä, helvetin syvyyksien kuilun syvimmässä kohdassa, jossa itse langenneiden enkelten johtaja Lucifer nielee hänen päätänsä samalla, kun nylkee tätä elävältä. Dante Alighierin näkemyksen mukaan syvemmäs ei ihminen voi vajota.

Søren Kierkegaard käsittelee Juudas Iskariotia useissa teksteissään. Kierkegaard ei kirjoittanut erillistä laajaa tutkielmaa Juudas Iskariotista, mutta hän käytti Juudasta terävänä vertauskuvana tuotannossaan, erityisesti myöhäisissä kirkkovastaisissa kirjoituksissaan. Juudas Iskariot edustaa hänelle ihmistä, joka tekee ratkaisunsa pimeydessä ja eksyy suhteessaan absoluuttiseen totuuteen.Kierkegaard näkee Juudas Iskariotin syvällisenäihmisluonnon ja petoksen kuvana, varoittavana esimerkkinä ulkokultaisuudesta ja vertauskuvana niille, jotka yrittävät järjen keinoin "puolustaa" kristinuskoa. Sygdommen til Døden (1849, suom. ”Kuolemansairaus”. 2013, 129)-teoksessaan Kierkegaard toteaa jopa: he, jotka väittävät "puolustavansa" kristinuskoa ulkoapäin, ovat itse asiassa "Juudas numero kaksi", koska hekin kavaltavat Jeesuksen suudelmalla – mutta vielä pahemmalla tavalla kuin alkuperäinen Juudas.

Post-modernissa taiteessa korostuvat paradoksaaliset tulkinnat Juudas Iskariotista: Näiden tulkintojen mukaan ei ole lainkaan selvää, että Juudas Iskariot olisi ollut täydellisen paha ihminen. Pikemminkin merkitsevän usein näissä pyritään gnostilaisen Juudaksen evankeliumin tavoin antamaan vaikutelma, että Juudas Iskariot oli loppun asti aidosti ja vilpittömästi Jumalan lähettiläs, jonka kavalana pidetty petos pikemminkin joudutti Jumalan valtakunnan saapumista kuin esti sen. Olen pitänyt esimerkkeinä tällaisestä tulkinnasta Jorge Luis BorgesinTres versiones de Judas (1944, ”Kolme versiota Juudaksesta”)-novellia ja Martin Scorcesen ohjaamaa The Last Temptation of Christ(1988, ”Viimeinen kiusaus”)-elokuvaa. Leimallista kuitenkin on, että synkeän mustanpuhuvan huumurin ilkikurinen erityislähettiläs Jorge Luis Borges ei suhtaudu muinaisaikojen gnosikseen täysin vakavasti, vaan pikemminkin parodioi sitä profeetallisesti. Martin Scorcesen (1988) elokuvan tulkinta antiikin gnostilaisista myyteistä on tuntuvasti tosikkomaisempi.

2018/2026.

KIRJALLISUUS

-Augustinus, Hippon piispa 2003. Jumalan valtio. Osa 1, (kirjat 1-10) (Alkuteos: De Civitate Dei, n. 413–426). Suomentanut Heikki Koskeniemi. WSOY.

-Battin, Margaret Pabst (toim.) 2015. The Ethics of Suicide: Historical Sources. Oxford & New York : Oxford University Press.

https://archive.org/details/ethicsofsuicideh0000batt (30.7. 2026).

-Borges, Jorge Luis 1998. Peilin edessä ja takana – Runoja vuosilta 1923-1985. Suomentanut Pentti Saaritsa. WSOY.

-Borges, Jorge Luis 2024. Kolme versiota Juudaksesta (Alkuteos: Tres versiones de Judas, 1944). Teoksessa Jorge Luis Borges: Kertomukset. Suomentanut Anu Partanen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 242-249.

-Brecht, Martin 1999. Martin Luther, Volume 3: The Preservation of the Church (1532-1546) (Alkuteos: Martin Luther, Band. 3: Die Erhaltung der Kirche 1532–1546, 1987). Translated by James L. Schaaf. Minneapolis: Fortress Press.

https://dokumen.pub/martin-luther-volume-3-the-preservation-of-the-church-15321546-revised-0800628152-9780800628154.html (31.7. 2026).

-Calvin, Jean 1545. ”Report to the authorities on the suicide of Jean Vachat, January 23, 1545”. International Museum of the Reformation: Musée international de la Réforme (MIR), Geneva.

https://www.musee-reforme.ch/en/rapport-de-calvin-suicide-vachat/ (30.7. 2026).

-Dante Alighieri 1997 (1924). Jumalainen näytelmä (Alkuteos: Divina Commedia, 1321). Kuvittanut Gustave Doré. Suomentanut Eino Leino. WSOY.

-Donne, John 1700 (1648). Βιαθανατος: A Declaration of that Paradoxe Or Thesis, that Self-homicide is No So Naturally Sin, that it May Never be Otherwise. London: Printed in the Year, 1700. https://archive.org/details/bim_early-english-books-1641-1700_-a-declarati_donne-john_1700/mode/2up (30.7. 2026).

-Eusebius Kesarealainen 1997 (1937). Eusebiuksen kirkkohistoria (Alkuteos: Ἐκκλησιαστική ἱστορία). Kreikan kielestä kääntänyt sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Ivar A. Heikel. Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava.

-Grant, Tracy et al 2020. ”Suicide”. Encyclopædia Britannica. Published online 15.10.2020. https://www.britannica.com/topic/suicide (29.7. 2026).

-Kant, Immanuel 1990 (1928). Tapojen metafysiikan perustus (Alkuteos: Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785). Teoksessa Immanuel Kant: Siveysopilliset pääteokset. Suomentanut J. E. Salomaa. WSOY, 67-161.

-Kierkegaard, Søren 2013. Kuolemansairaus (Alkuteos: Sygdommen til Døden, 1849). Suomentaneet Janne Kylliäinen & Tapani Laine. Helsinki: Basam Books.

-Kilpeläinen, Tapani 2012. Itsemurhan filosofia. Tampere: Niin & näin.

-Laotse 1985. Dao De Jing – Salaisuuksien tie: Laotsen elämänviisautta (Alkuteos: 道德經). Toimittaneet Gia-Fu Feng & Jane English. Kiinan kielestä suomentanut ja selityksin varustanut Annikki Arponen. Werner Söderström Osakeyhtiö.

-Luft, Eric v.d. 2012. The Value of Suicide. Gegensatz Press.

-Marjanen, Antti & Ismo Dunderberg 2006a. Historian ja Uuden testamentin Juudas Iskariot. Teoksessa Antti Marjanen & Ismo Dunderberg: Juudaksen evankeliumi: Johdanto, käännös ja tulkinta. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 57-70.

-Marjanen, Antti & Ismo Dunderberg 2006b. Juudaksen evankeliumin asema varhaiskristillisyydessä. Teoksessa Antti Marjanen & Ismo Dunderberg: Juudaksen evankeliumi: Johdanto, käännös ja tulkinta. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 103-110.

-Miettinen, Riikka 2019a. Itsensä surmaaminen vanhempien aikojen Suomessa. Kleio. 3/2019, 12-16. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/214983/Kleio_3_2019_kevyt_12.pdf?sequence=1&isAllowed=y (29.7. 2026).

-Miettinen, Riikka 2019b. Itsemurha varhaismodernilta ajalta nykypäivään. Teoksessa: Suomalaisen kuoleman historia, Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen,& Kirsi Kanerva (toim.). Gaudeamus, 183-207.

-Milton, John 2000 (1933). Kadotettu Paratiisi: Runoelma (Alkuteos: Paradise Lost, 1667). Suomentanut Yrjö Jylhä. Elämäkerran ja selitykset kirjoittanut Eino Railo. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

-Moilanen, Ulla, Ilari Aalto & Veli Pekka Toropainen 2018. IN TERRA PROPHANA. Kuolemaantuomittujen ja syntisten hautaaminen ja rangaistuspaikkojen arkeologinen potentiaali. SKAS: Suomen keskiajan arkeologinen seura. 2/2018, 2-19. https://kalmistopiiri.fi/wp-content/uploads/2018/06/in_terra_prophana_-_kuolemaantuomittujen-2.pdf (29.7. 2026).

-Moilanen Ulla & Ilari Aalto 2019. ”Rikollisten ja syntisten hautaustavoista ja hautapaikoista”. Kalmistopiiri. Julkaistu 8.5.2019. https://kalmistopiiri.fi/2019/05/08/rikollisten-ja-syntisten-hautaustavoista-ja-hautapaikoista/ (29.7. 2026).

-Nylund, Daniel 2009. ”Muistokirjoitus Juudaksesta - Miten seuraajasta tuli syntipukki”. Teoblogi. Kirjoitettu 20.4. 2009. Muokattu 31.3. 2017. https://teoblogi.fi/2009/04/7212-muistokirjoitus-juudaksesta/ (30.7. 2026).

-Puolimatka, Tapio 2007. Usko, tiede ja Raamattu. Ryttylä: Uusi tie.

-Räisänen, Heikki & Esko Saarinen 1997 (1988). Raamattutieto. Otava.

-Scorcese, Martin (ohjaus) 1988. The Last Temptation of Christ. Elokuva. Perustuu Niko Kazantzákiksen romaaniin Ο Τελευταίος Πειρασμός (1952, Suom. ”Viimeinen kiusaus”, 1957). Pääosissa: Willem Dafoe, Harvey Keitel, Barbara Hershey, David Bowie, Harry Dean Stanton. Käsikirjoitus: Paul Schrader. Tuottaja: Barbara De Fina. Kuvaaja: Michael Ballhaus. Leikkaaja: Thelma Schoonmaker. Musiikin säveltänyt: Peter Gabriel. Yhdysvallat: Universal Pictures.

-Scott, N. R. 2018. ”Was Jesus A Ginger?”.The Myths and History of Red Hair.

https://www.themythsandhistoryofredhair.co.uk/gingerjesus.html (1.8. 2026).

-Stewart, Jon 2007. Daub: Kierkegaard's Paradoxical Appropriation of a Hegelian Sentry. Teoksessa Kierkegaard and His German Contemporarie. Tome II: Theology, Jon Stewart (toim.). Ashgate, 54-78. https://www.jonstewart.dk/Stewart,%20Kierkegaard%20and%20Daub,%20in%20KRSRR%206.2.pdf (30.7. 2026).

-Suomen kansan Raamattu 2013. Raamattu kansalle ry. -Tertullianus 2010. Apologeticum: kristinuskon puolustus. Suomentanut Juha Pihkala. Helsinki: Kirjapaja.

-Till, Eric (ohjaus) 2003. Luther. Elokuva. Pääosissa: Joseph Fiennes, Bruno Ganz, Peter Ustinov. Käsikirjoitus: Camille Thomasson, Bart Gavigan. Kuvaaja: Robert Fraissen. Tuotanto: Brigitte Rochow, Christian P. Stehr, Alexander Thies. Musiikin säveltänyt: Richard Harvey. Eikon Film & NFP teleart: Saksa.

-Tuomas Akvinolainen 2002. Summa theologiae. Suomentanut Juha-Pekka Rentto. Gaudeamus: Helsinki University Press.

-UT2020. Nykysuomenkielinen Uusi testamentti. https://www.raamattu.fi/ut2020 (30.7. 2026).

-Watt Jeffrey R. 1997. Calvin on Suicide. Church History. Vol. 66, No. 3 (Sept., 1997), pp. 463 – 476.

https://www.scribd.com/document/317217367/Calvin-on-Suicide (30.7. 2026).

-Watt, Jeffrey R. 2001. Choosing Death: Suicide and Calvinism in Early Modern Geneva. Penn State University Press.

-Wright, N. T. 2006. Judas and the Gospel of Jesus: Have We Missed the Truth about Christianity? Grand Rapids: ‎Baker Books.