Kun Muinainen Bardi haastoi Pohjolan Buddhan

 

idealismin ja materialismin dialektiikkaa

William Blaken vuosien 1789-1794

anti-swedenborgilaisten kirjoitusten filosofiassa

Kuva:Pillipiipari saa innoituksen.

William Blake: The Songs of Innocence (1789).Kopio U, 1789: Levy 2 (Erdman), Objekti 2.

Houghton Library: Harvard University, Cambridge, Massachusetts, USA.

SISÄLLYS

Johdanto

5

         

   Anti-swedenborgilainen käänne: Vuodet 1789-1790

8 

 

The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793)

12

Dialektiikka

16

The Songs of Innocence and Experience (1789-1794)

22

 

Yhteenveto

28

 

Kirjallisuus

32

Johdanto

 

 

Ruotsalainen Emanuel Swedenborg (1688-1772) oli oman aikansa yleisnero, joka kunnostautui mm. matemaatikkona, fyysikkona, kemistinä, geologina, metallurgina, mineralogina, anatomina, fysiologina, kosmologina, poliitikkona, mutta ennen kaikkea filosofina ja teologina. Hän oli tuottelias kirjoittaja, jonka luonnontieteellis-filosofinen tuotanto käsittää lähes kaksi hyllymetriä teoksia ja teologinen tuotanto saman verran. Swedenborg hallitsi yhdeksää kieltä sekä useita eri ammatteja, joihin lukeutui eräitä käytännöllisiäkin ammatteja; Näin hän oli oppinut myös mm. kellosepän ja puusepän taidot, opetellut valmistamaan matemaattisia instrumentteja ja vaskisoittimia sekä harjaantunut linssien hionnassa ja metallinkaiverruksessa sekä oli lisäksi opiskellut urkujensoittoa, kirjansidontaa ja marmoriupotusta. Stanfordin yliopiston psykologit ovat arvioineet hänen älykkyysosamääräkseen peräti 205 eli hän oli yksi maailmanhistorian älykkäimmistä ihmisistä. Niinkin nykyaikaiset keksinnöt kuin lentokone, sukellusvene ja konekivääri löytyvät hänen luonnoksistaan. Ralph Waldo Emerson on Representative Men (1850, ”Suuria miehiä”)-teoksessaan kirjoittanut Swedenborgista: ”Hän on yksi kirjallisuuden suurista mammuteista ja mastodonteista, eivätkä hänen suuruuttaan kykene mittaamaan edes tavallisten oppineiden tieteelliset seurat. Hänen valtava läsnäolonsa häkellyttää kokonaisten yliopistojen tiedekuntia.” ¹

Ennen siirtymistään teologisten teosten kirjoittajaksi Emanuel Swedenborg julkaisi siis erittäin laaja-alaisesti teoksia luonnontieteen eri aloilta ja häntä voidaan pitää mm. nebulaatio-teorian nimellä tunnetun aurinkokunnan alkuperää koskevan kosmologisen teorian isänä (jota seurasivat sittemmin astronomisessa ajattelussaan mm. Immanuel Kant ja Pierre Laplace). ² Myös mm. neurologian alalla Swedenborgin ajattelu oli uraauurtavaa – hän ennakoi mm. modernia kortikaalisen paikannuksen teoriaa, neuronin käsitettä, aivokorteksin anatomiaa, teoriaa ihmisen hermojärjestelmän hierarkisesta rakenteesta, likvorin (ks. aivo-selkäydinneste) paikantamista, hypofyysin (ks. aivolisäke) anatomiaa, aivojen perivaskulaarisia alueita (ks. nk. Virchow-Robinin alueet) koskevaa teoriaa, aivokammion mediaaniaukon (ks. nk. Magendien tekijä) anatomiaa, somatotooppisen järjestelmän teoriaa (ts. aivokuoren ja reseptorien korrespondenssin teoriaa), sekä teoriaa aivojen frontaalilohkon eli otsalohkon alueiden merkityksestä ihmisen älykkyydelle. Neurologian historiaan erikoistuneen tutkija Charles G. Grossin (1998, 128, 130) mukaan Swedenborgin vaikutus oman aikansa lääketieteeseen oli kuitenkin minimaalinen ja tiedeyhteisössä tunnustettiin vasta 1880-luvulla, että hänen 1740-luvulla kirjoitettujen tieteellisten teosten löydökset neurologian alalla olivat enemmän kuin sata vuotta aikaansa edellä; Swedenborgin latinaksi kirjoittama nk. Tukholman käsikirjoitus (1743) julkaistiinkin James Speirsin englanniksi kääntämänä nimellä The Brain - considered anatomically, physiologically and philosophically (2 osaa, ”Aivot arvioituna anatomisesti, fysiologisesti ja filosofisesti”) vasta vuonna 1882. ³

Vuonna 1745 Swedenborg koki elämässään käännekohdan ja eräänlaisen valaistumisen. Hän oli tuolloin yli viidenkymmenen vuoden ikäinen ja asui Lontoossa. Tuolloin eräänä päivänä Swedenborg kävi päivällisellä paikallisessa tavernassa. Swedenborg uskoi olevansa yksin tavernan hiljaisessa huoneessa, mutta äkkiä hän näki huoneen peittyvän sumuun ja lattian olevan täynnä käärmeitä ja muita matelijoita. Sumun hälvennyttyä hän huomasi matelijoiden kadonneen ja huoneen toisella puolella miehen istumassa valokeilan ympäröimänä. Mies lausui hänelle: ”Älä syö niin paljon!”. Tämän jälkeen Swedenborgin näkökenttä hämärtyi jälleen ja mies katosi. Swedenborg pelästyi ja kiirehti kotiinsa. Mies kuitenkin ilmestyi hänelle uudelleen purppuraan pukeutuneena seuraavana yönä unessa. Unessa mies kertoi olevansa Kaikkivaltias Herra ja valinneensa Swedenborgin henkilökohtaisesti paljastamaan ihmiskunnalle Raamatun pyhien kirjoitusten hengellinen merkitys. Mies sanoi myös ohjaavansa Swedenborgia tässä hengellisessä tehtävässä. ⁴ Myöhemmin osoittautuikin, että Swedenborgista kehkeytyi hyvin vaikutusvaltainen teologinen kirjailija. Emanuel Swedenborgin teologisten teosten aatehistoriallista arvoa kuvastaa, että niiden vaikutus on huomattava mm. sellaisten kirjailijoiden tuotannossa kuin F. C. Oetinger, Johann Kaspar Lavater, Johann Wolfgang von Goethe, Friedrich von Schelling, Charles Baudelaire, Gérard de Nerval, August Strindberg, Feodor Dostojevski, Ralph Waldo Emerson, Honoré de Balzac, W. B. Yeats, Helen Keller, Anton Lavey, Jorge Luis Borges, Olof Lagercrantz, Czeslaw Milosz, D. T. Suzuki, Henry Corbin.⁵ Myös Suomessa Emanuel Swedenborgin aatehistoriallinen vaikutus on olllut huomattava, sillä hänen mystisistä näyistään innoittuivat mm. Johan Ludvig Runeberg, Zacharias Topelius, J.V. Snellman, Aleksis Kivi, August Nordenskiöld, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Jean Sibelius. ⁶

Saksalainen valistusfilosofi Immanuel Kant kirjoitti tutkielman nimeltä Träume eines Geistersehers, Erläutert Durch die Träume der Metaphysik (1766, ”Erään henkiennäkijän unia, metafysiikan unien kautta ilmaistuna”), joka käsittelee laajasti ja kriittisesti Emanuel Swedenborgin oppeja ja ajatuksia. Myöhemmin Kritik der Reinen Vernunft (1781/1787, ”Puhtaan järjen kritiikki”, 2013)-teoksessaan Kant kritisoi Swedenborgin teologisille teoksille ja teologiselle ajattelulle leimallista metafyysistä dogmatismia, mutta esimerkiksi Andreas Mebus (2015) uskoo, että Kantin kohtaaminen Swedenborgin teologisten teosten kanssa antoi hänelle merkittäviä (negaation ja reflektion kautta syntyneitä) herätteitä tätä filosofista pääteostaan varten.⁷ Lynn R. Wilkinson: Dreams of an Absolute Language – Emanuel Swedenborg & French Literary Culture (1966, 55) on jaotellut historiallisia Swedenborg-tulkintoja neljään ryhmään. Ensimmäinen on romanttinen näkemys eristäytyneestä ja väärinymmärretystä nerosta, jonka työ viitoittaa tietä kysymyksille valistuksen rationaalisuuden rajoista (saksalaiset romantikot). Toisena on käsitys Swedenborgista huijarina ja hulluna, joka pakersi lukukelvottomia mystisiä kirjoituksia (Kantin jälkeiset filosofit ja useat psykiatrit). Kolmas on Swedenborg-kirkon näkemys hänen tieteellisen työnsä ja teologisen ajattelunsa välisestä kiinteästä suhteesta: Molemmat ovat yhtälailla järkeviä ja tieteellisiä. Neljäntenä ovat erinäisten luovien alojen parissa työskentelevien ihmisten uudet tulkinnat, joissa ruotsalaista spiritisti-karismaatikko Swedenborgia kohdellaan tasaveroisena hengellisenä kanssakulkijana ja matkaoppaana, jota ei sen enempään mollata kuin nöyristelläkään. ⁸

Tässä artikkelissani valotan William Blaken ”anti-swedenborgilaisten” teosten eli The Marriage of Heaven and Hell-teoksen ja The Songs of Innocence and Experience-runokokoelman tematiikkaa ja jäljitän samalla sitä, millaisia ennakkoaavistuksia nämä hänen avainteoksensa sisältävät 1800-luvun saksalaisen filosofian klassikoiden kirjoituksien keskeisistä ajatuksista: Vertailen Blaken anti-swedenborgilaisten teosten kaunokirjallisia ideoita varsinkin G. W. F. Hegelin, Arthur Schopenhauerin, Karl Marxin ja Friedrich Nietzschen filosofisiin ajatuksiin. Erityisesti etsin vastauksia kysymyksiin, esiintyykö Blaken nk. anti-swedenborgilaisissa alkuperäisteoksissa jonkinlainen filosofisen materialismin ja idealismin synteesi ja jos esiintyy, millainen se on luonteeltaan ja mikä on sen aatehistoriallinen alkuperä. Tämä artikkeli sivuaa länsimaisen kirjallisuudenhistorian ja länsimaisen filosofianhistorian oppiaineita; Tutkimusmetodini on aatehistoriallinen. Alkuperäislähteenä olen tässä artikkelissani käyttänyt David V. Erdmanin toimittamaa Blaken koottujen teosten laitosta The Complete Poetry & Prose of William Blake (1988), johon sisältyy Harold Bloomin erittäin asiantunteva, juokseva kommentaari. Teos on kätevästi saatavilla myös internetin The William Blake Archive-sivustolla elektronisella hakusanatoiminnolla varustettuna. William Blaken englanninkielisten alkutekstien suomentamisessa olen käyttänyt Tuomas Anhavan suomennosta William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa (1993) sekä Niilo Rantalan suomennosta William Blake: Viattomuuden ja Kokemuksen lauluja – Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta (2019). Toisinaan olen kuitenkin tehnyt suomennoksen itse. Kuvalähteenä olen hyödyntänyt The William Blake Archive-sivustoa. 

 

Anti-swedenborgilainen käänne: Vuodet 1789-1790.

 

Vuonna 1783 Lontooseen perustetun ”Teosofisen Seuran” (Theosophical Society) pääasiallinen tarkoitus oli julkaista ja levittää Emanuel Swedenborgin teologisia teoksia englanninkielisinä käännöksinä ja seuran ensimmäinen julkaisu oli varsinkin teos Emanuel Swedenborg: Heaven and Hell (1788). ⁹ 1780-luvun lopun vuosina Lontoossa järjestäytyi myöskin Emanuel Swedenborgin opetuksen ja elämäntyön perustalle rakentunut ”Uuden Jerusalemin kirkko”, jonka ensimmäiseen yleiseen konferenssiin vuonna 1789 varmuudella osallistui myös pariskunta Cathrine ja William Blake. ¹⁰ Pariskunnan sai houkutelluksi tähän liikkeeseen tiettävästi juuri William Blaken läheinen ystävä Thomas Flaxman, joka oli vakaumuksellinen swedenborgilainen. William Blaken swedenborgilainen vaihe oli kohtalokas liike, joka johti pian jo vuoden sisällä räiskyvään välikkoon näiden "uskonnon kauppamiesten" kanssa ja traumaattiseen eroon tästä uususkonnollisesta liikkeestä. Juuri tämä kivulias välirikko swedenborgilaisten kansssa on William Blaken The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793, suom. "Taivaan ja helvetin avioliitto", 1959)- nimisen proosaruno-, aforismi- ja näkykokoelman keskiössä, ¹¹ särö, joka synnyttää sen pohjimmaisen epävarmuuden tunteen ja samalla voima, josta hän ammentaa tarmonsa. William Blaken ero swedenborgilaisesta kirkosta on kuin haava, josta tämä hengellisten näkyjen, aforismien ja mietteiden säteilevän kirkas puro virtaa. William Blaken The Marriage of Heaven and Hell-teosta voidaan pitää hänen filosofisena pääteoksenaan ja avaimena koko hänen myöhempään kaunokirjalliseen tuotantoon. Teos on keskeinen murtumakohta, muutos suhteessa kaikkeen aiempaan ja toisaalta liitos tulevaan, enne. ¹² Tässä teoksessa on myös jo aluillaan se, mitä Tuomas Anhava (1993a, 25) on kutsunut "dialektiseksi idealismiksi", ¹³ ja monta muuta teemaa, joita William Blake myöhemmin edelleen kehitteli. Samoihin aikoihin kuin Blake työsti The Marriage of Heaven and Hell-teostaan hän saattoi lopulliseen asuunsa myös merkittävän lyyrisen runokokoelmansa The Songs of Innocence and Experience(1789-1794), joka muodostaa The Marriage of Heaven and Hell-teoksen eräänlaisen esteettisen ja intellektuaalisen parin. 

 

Cathrine ja William Blaken swedenborgilaisten seurojen hylkäämisen kaikki syyt eivät ole enää tiedossa, joten asiasta on enää edelleen olemassa paljon spekulaatioita. On esitetty, että välirikon syy saattaisi olla vasemmistoradikaalein aattein varustetun William Blaken kontrasti poliittisesti liiankin konservatiivisina kokemiensa swedenborgilaisuuden kannattajien kanssa. Tämä saattaa olla sekä oikea että väärä näkemys sikäli, että Blaken tavoin institutionalisoituneen ”Uuden Jerusalemin kirkon” johto olikin taipuvainen kannattamaan abolitionismia, mutta toisaalta hänestä poiketen se oli myös taipuvainen jyrkästi torjumaan Ranskan Suuren vallankumouksen ja deistisen Thomas Painen radikaalit opit.¹⁴ Kuitenkin on muistettava myös, että institutionalisoituneen ”Uuden Jerusalemin kirkon” ulkopuolella monet Emanuel Swedenborgin aatteista innoittuneet intellektuellit Lontoossa ja muualla Euroopassa kannattivat William Blaken tavoin sekä abolitionismia että myös sympatisoivat Ranskan Suuren vallankumouksen ja Thomas Painen poliittista radikalismia – Robert Rix (2003) on todennut, että esimerkiksi monet Lontoossakin vaikuttaneet swedenborgilaiset vapaamuurarit olivat merkittäviä Ranskan Suuren vallankumouksen kannattajia. ¹⁵ Toinen esitetty selitys välirikolle on se, että Blake tuli vakuuttuneeksi ”Uuden Jerusalemin kirkon” perustajana pidetyn Emanuel Swedenborgin hengellisten näkyjen harhaisuudesta. Myöskään tämä selitys ei oikeastaan ole kokonaan uskottava, sillä The Marriage of Heaven and Hell-teokseen sisältyvä Blaken (näennäinen?) kritiikki Emanuel Swedenborgia kohtaan ei poista sitä hyvin ilmeistä ja kirjallisuustieteellisesti hyvin tarkoin ja lukuisia kertoja todennettua tosiseikkaa, että William Blaken koko myöhempi ajattelu ja taide on syvästi Emanuel Swedenborgin teologisen tuotannon teemojen leimaama ¹⁶ (, vaikka totta myös, että vanheneva runoilija selvästi edelleen suhtautui Emanuel Swedenborgiin persoonaan ambivalenttisesti). ¹⁷

Nykyisin laajimmin hyväksytyn ja kenties kaikkein uskottavimman selityksen Blaken pariskunnan eroon swedenborgilaisista seuroista tarjoaa Williamin ja Cathrinen käsitykset seksuaalimoraalista, johon viittaa myös mm. S. Foster Damon: A Blake Dictionary -The Ideas and Symbols of William Blake (1988, 393). William Blaken tiedetään lukeneen huolellisesti monia Emanuel Swedenborgin teoksia englanninkielisinä käännöksinä ja kirjoittaneen näistä teosten marginaaleihin suppeita kommentaareja. Näillä Blaken nk. marginaalimerkinnöillä on katsottu olevan sekä kaunokirjallista että filosofista arvoa siinä määrin, että niitä on painettu esim. David V. Erdmanin (1982) toimittamaan William Blaken koottujen kaunokirjallisten teosten laitokseen. ¹⁸ Yksi swedenborgilaisille keskeinen teos, johon liittyvää Blaken marginaalimerkintöjä ei ole säilynyt, on varsinkin Emanuel Swedenborgin Deliciae Sapientiae De Amore Conjugiali: Post Quas Sequuntur Voluptates Insaniae De Amore Scortatorio (1768, ”Aviorakkauden viisauden ilot ja haureellisen rakkauden hulluuden himot”, 2011). John Clowesin englanninkielinen käännös tästä teoksesta julkaistiin Lontoon swedenborgilaisen ”Teosofisen Seuran” välityksellä vuonna 1794 nimellä Emanuel Swedenborg: Conjugal love and its chaste delights: also, Adulterous love and its sinful pleasures. Kuitenkin Blaken suullinen arvio tästä Emanuel Swedenborgin teoksesta on säilynyt runoilijan ystävän, journalisti Crabb Robinsonin muistiin merkitsemänä, jonka mukaan hän sanoi: ”Swedenborgin seksuaalinen oppi on vaarallinen”. ¹⁹ Mitä Blake tällä ilmaisullaan tarkoitti?

Crabb Robinson kertoo, että vielä 69-vuotiaana William Blake kannatti libertinististä oppia, jonka mukaan kaikkien avioituneiden ihmisten aviopuolisoiden pitäisi olla kaikille ihmisille yhteisiä. Blaken perustelu oli ”koska Raamattu sanoo niin”. ²⁰Voimme siis nähdä, että vanhenevan Blaken mielessä oli kypsynyt alkuperältään rantereihin yhdistettävän ”Yksi Liha”-opin inkarnaatio. ²¹ Tämä oppi on olennaisesti sama, jonka Summa contra Gentiles (iii. 124)-teoksessaan Tuomas Akvinolainen uskoo Johanneksen ilmestyksessä (2:6, 15) kuvattujen nikolaiittojen omaksuneen. ²² Toisen, oikeastaan täysin päinvastaisen selityksen kenties tarjoaa se spekulaatio, johon aihetta on antanut varhaisimpiin Blake-tutkimuksiin lukeutuvaan teokseen Algernon Swinburne: William Blake - A Critical Essay (1868) sisältyvä anekdootti, jota monet Blake-tutkijat yhä pitävät autenttisena. Algernon Swinburne kertoo tarinan, jonka mukaan muutaman vuoden lapsettoman avioliiton jälkeen Cathrinen kanssa William Blake oli aikeissa ottaa samaan talouteen toisen vaimon. ²³ Tällaiseen ajatteluun William Blakea lienee rohkaissut Emanuel Swedenborgin oppi ”taivaallisesta avioliitosta”, jonka sittemmin eräät (epäortodoksiset) swedenborgilaisen kirkon jäsenet tulkitsivat hyväksyvän polygamian Vanhan testamentin hengessä; Tämä tulkinta perustui suomenruotsalaisen August Nordenskiöldin Kööpenhaminassa julkaistuun teokseen Församliga Formen uti det Nya Jerusalem (1790), joka tukeutuu Emanuel Swedenborgin kirjoitukseen De Fornicatione et de Concubinato. August Nordenskiöldin ja tämän ystävän Carl Bernhard Wadströmin tiedetään julistaneen abolitionismilla höystettyjä oppejaan samaisessa swedenborgilaisen Uuden Jerusalemin kirkon ensimmäisessä konferenssissa Lontoossa vuonna 1789, johon myös William ja Cathrine Blake osallistuivat, joten varmuudella Blaket olivat hyvin tietoisia näistä teemoista.²⁴ Sittemmin polygamiaa julkisesti kannattaneet swedenborgilaisen kirkon jäsenet (ja muutamia sellaisiakin, jotka eivät tätä oppia edes kannattaneet) erotettiin ”Uuden Jerusalemin kirkosta”, mitä menettelyä puritaanista moraalia inhonnut William Blake on suurella todennäköisyydellä pitänyt kaksinaamaisena hurskasteluna. ²⁵Williamin uskalias ehdotus loukkasi kuitenkin hänen Cathrine-vaimoaan syvästi, joten hänen oli syytä haudata aikeensa lohduttaakseen itkevää aviopuolisoaan. ²⁶ Näyttää todellakin siltä, että William Blake koki olevansa swedenborgilaisessa kirkossa kuin puun ja kuoren välissä: Hän ei voinut allekirjoittaa swedenborgilaisen kirkon valtavirran edustamaa puritaanista seksuaalieetosta, mutta toisaalta hän ei voinut täysin rinnoin osallistua myöskään liikkeen polygamiaa kannattaneen äärilaidan ratkaisuihin. Tässä saattaakin siis olla yksi syy, miksi William ja Cathrine Blake eivät koskaan halunneet virallisesti liittyä swedenborgilaiseen kirkkoon: Kenties he kokivat, että Emanuel Swedenborgin oppien (näennäisen?) radikaalit uustulkinnat järkyttivät heidän keskinäistä luottamustaan ja avioliittoaan, joten swedenborgilaisten dogmien sijaan he valitsivat toinen toisensa?

The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793)

 

Itseironisesti sekä tulevaa kritiikkiä ja ymmärtämättömyyttä ennakoiden William Blake antaa tässä The Marriage of Heaven and Hell-teoksessaan ”enkeleiden” edustaa swedenborgilaisen kirkon kannattajien näkemyksiä ja polemisoi näitä vastaan ”perkeleiden” suulla, jotka siis parhaiten ilmaisevat runoilijan omia sisimpiä tuntoja. Tuloksena on merkillistä filosofista ja runollista proosaa, jota leimaa samanaikaisesti kritiikki ja itsekritiikki ja jonka kaunokirjallisia ansioita on mahdoton kyseenalaistaa sen enempää puolelta kuin toiseltakaan. William Blaken mainitun teoksen nimi, suomeksi Taivaan ja helvetin avioliitto, on runoilijan mitä ilmeisin, tietoinen vastakkainasetettelu Emanuel Swedenborgin hengellisenä pääteoksena ja testamenttina pidetylle, alkujaan latinankielellä kirjoitetulle teokselle De coelo et ejus mirabilibus, et Inferno, ex audita et visis (1758, suom. “Taivas, sen ihmeet ja helvetti“, 1940). Tässä teoksessaan Swedenborg kertoo näyistä ja tapahtumista, joita hän väittää nähneensä transsitilassa, hengellisillä ja psyykkisillä matkoilla raamatullisiin taivaaseen ja helvettiin – siis hieman samaan tyyliin kuin islamin profeetta Muhammad teki omassa ilmestyskirjassaan, Koraanissa keskiajan kynnyksellä tai kuin firenzeläinen Dante Alighieri (1265-1321) teki Divina Commedia-runoelmassaan (1321, suom. ”Jumalainen näytelmä”) keskiajan syksynä.²⁷

Samoihin aikoihin kuin Blaken kautta aikain parhaisiin kaunokirjallis-visuaalisiin tuotoksiin lukeutuva, vaikuttava The Marriage of Heaven and Hell- mietelmäteos valmistui, hän viimeisteli myös ainokaisiin kaupallisen julkaisukynnyksen hänen elinaikanaan ylittäneisiin lukeutuvan, lyyrisen runokokoelmansa The Songs of Innocence and Experience (1789-1794) – mainitun teoksen kustantaja oli merkitsevästi siis varsinkin vasemmistoradikaalinen kirjakauppias Joseph Johnson. Voidaan nähdä, että William Blake kirjoitti nämä kaksi erikoisimpiin kaunokirjalliskuvataiteellisiin töihinsä lukeutuvaa teosta hyvin voimakkaiden – niin sisäisten kuin ulkoistenkin - ristiriitojen leimaamana kriisikautena elämässään, joka samalla heijastelee koko hänen aikakautensa yhteiskuntaa kriisissä ja käymistilassa. Nämä kaksi William Blaken luovuuden keskikauden kaunokirjallista teosta muodostavat myöskin eräänlaisen parin hänen tuotannossaan – molempien teosten keskiössä näyttelee keskeistä osaa ajatus vastakohtien välisestä ikuisesta taistelusta ja dialektiikasta, mutta paradoksaalisesti myös: vastakohtien ykseydestä ja harmoniasta.²⁸ William Blaken runoutta ja proosaa leimaa vastakohtien ristiriita, duaalisuus, hengen ja materian antagonismi, mutta myös ajatus, halu ja pyrkimys voittaa tämä ristiriita, mikä on aluillaan jo teoksessa All Religions Are One , ja johon syventyvät teokset The Marriage of Heaven and Hell ja The Songs of Innocence and Experience – kuten voidaan päätellä jo ihan teosten nimistä alkaen. William Blaken runoudelle ja ajattelulle on leimallista paradoksaalisuus ja taipumus nähdä kaiken takana pohjimmainen ykseys tavalla joka tuo mieleen itämaisen uskonnollisen filosofian. Seuraavaksi lyhyt aforismikatkelma teoksesta The Marriage of Heaven and Hell vahvistaa tämän, mitä tarkoittaa duaalisuus, antagonismi ja sen ylittäminen William Blaken teoksissa:

 

 

Ilman vastakohtia ei ole edistystä. Vetovoima ja Kaihtaminen, Järki ja Energia, Rakkaus ja Viha ovat ihmisen olemassaololle välttämättömät. Näistä vastakohdista viriävät ne, joita uskovaiset kutsuvat Hyväksi ja Pahaksi. Hyvä on passiivisuus, joka tottelee Järkeä. Paha on Energiasta viriävä aktiivisuus. Hyvä on Taivas. Paha on Helvetti. ²⁹

Damonin (1988, 262) mukaan Blaken käsitteen ’Energia’ vastine on freudilaisen psykoanalyysin käsite ’Id’ ja Blaken käsitteen ’Järki’ vastine on freudilaisen psykonanalyysin käsite ’Superego’. Myöhemmin The Marriage of Heaven and Hell-teoksen Perkeleen ääni-jaksossa Blake kirjoittaa:

Kaikki Raamatut eli Pyhät kirjat ovat ollleet syynä seuraaviin Erheisiiin. (1) Että ihmisellä on kaksi todella olemassa olevaa perusosaa, nimittäin Ruumis ja Sielu. (2) Että Energia, Pahaksi kutsuttu, on yksistään Ruumista, ja Järki, Hyväksi kutsuttu, yksistään Sielusta Peräisin. (3) Että Jumala on Iankaikkisuudessa Piinaava Ihmistä hänen Energioidensa noudattamisessa. Mutta Seuraavat näiden Vastakohdat ovat Tosia: (1) Ihmisellä ei ole Ruumista erillään Sielusta; Sillä se, mitä sanotaan Ruumiiksi, on vain osa Sielua, jonka kykenevät erottamaan Viisi Aistia, tärkeimmät Sielun pääsyaukot tänä aikakautena. (2) Energia on ainoa elämä ja Ruumiista peräisin, ja Järki on Energian raja eli ulkokehä. (3) Energia on Iankaikkista Riemua. ³⁰

Oliver Cromwellin Tasavallan vuosina (1649–1660) vainotun ranterismin karnevalistista teologiaa muistuttavalla tavalla Blake antaa tässä teoksessaan ”enkeleiden” edustaa swedenborgilaisen kirkon kannattajien näkemyksiä ja polemisoi näitä vastaan ”perkeleiden” suulla, jotka osoittautuvat usein enkeleitä älykkäämmiksi ja täten siis ilmaisevat parhaiten William Blaken omia sisimpiä tuntoja. ³¹ Kathleen Raine: Blake and Tradition I-II (1969) löytää William Blaken ajattelusta samankaltaisuuksia ja yhtäläisyyttä mm. Tiibetin buddhalaisuuden, zen-buddhalaisuuden, Intian jainalaisuuden ja hindulaisuuden Vedanta-koulukunnan kanssa. Kathleen Rainen (1969) tutkimusmetodiikasta on kuitenkin huomautettava, että se on leimallisen "jungilainen", ts. assosioiva, ei niinkään ”historiallis-kriittinen”. ³² Raine (1969) etsii usein enemmänkin analogioita kuin aatehistoriallisia yhteyksiä ja aatehistoriallisten yhteyksien kriittinen todentaminen jää hänellä joskus puolitiehen - vaikka on kyllä totta, että myös suoria aatehistoriallisia yhteyksiä on todella olemassa: Esimerkiksi Blaken yhteys hindulaiseen Vedanta-filosofiaan kielitieteilijä ja indologi William Jonesin (1746-1794) teosten välittämänä on hyvin todennettu. Toisaalta tiibetiläinen kuolleiden kirja on tuskin voinut kuulua Blaken vaikutteisiin, sillä tämän teoksen ensimmäinen englanninkielinen käännös W.Y. Ewans-Wentzin tekemänä on vasta vuodelta 1927. ³³ Mainittava myös, että William Blaken runollista proosaa esittelevän suomennosvalikoimansa esipuheessa Tuomas Anhava (1993, 23-24) vertailee William Blaken runoutta taolaisen Chuang-Tsen (pinyin: Zhuangzi: n. 300-luku eaa.) filosofiaan. Anhava (1993) esittää, että itämainen hengellisyys ja elämänfilosofia, jonka esimerkkinä hän pitää Chuang-Tsea, ymmärtää vastakohtien ykseyden paradoksin, mutta toisin kuin länsimainen dialektinen idealismi, jonka edustavana esimerkkinä Anhava (1993) pitää William Blakea, se ei ymmärrä vastakohtien taistelun välttämättömyyttä, dynamiikkaa ja taistelussa kehkeytyvää edistystä.³⁴

Dualismin voittamisen teema on hyvin keskeinen koko nk. 1800-luvun romantiikaksi luonnehditussa aate- ja kirjallisuushistoriallisessa virtauksessa, jonka ensiairuena Iso-Brianniassa voidaan pitää juuri William Blakea. Kirjallisuushistorioitsija Rene Welleck on antanut määritelmänsä käsitteestä ´romantiikka´, 'romantikko' sanoin :

He kaikki (romantikot) näkevät mielikuvituksen, symbolin, myytin ja orgaanisen luonnon yhteen kietoutuneen merkityksen, ja näkevät sen osana suurta tehtävää, jonka tarkoituksena on ylittää jakautuneisuus, katkaistu yhteys subjektin ja objektin, itseyden ja maailman, tietoisen ja tiedostamattoman välillä. Juuri näin tekee Ranskan, Englannin ja Saksan romanttisten runoilijoiden keskeisin joukko. Sen ajatuksen ja tunteen ilmaus on läheisesti yhteinen. ³⁵

William Blake sopii tähän määritelmään erinomaisesti. Joskus William Blake on kirjallisuus- ja aatehistoriallisesti hahmotettu kokonaan romantiikan ulkopuolelle – kuten tekee esim. Bertrand Russell (1999, 2: 235) - ja satunnaisesti jopa romantiikan aatehistoriallisen vastapoolin, valistuksen edustajaksi – kuten tavallaan tekee esim. James Joyce (1902), jonka mukaan Blake on ”the most enlightened of Western poets”. ³⁶ Molemmilla viimeksi mainituilla tulkinnoilla on myöskin omat perustelunsa. William Blake ei kuitenkaan koskaan itse halunnut identifioitua sen enempää valistuksen kuin romantiikankaan "koulukunnan" edustajaksi, vaan hänellä päinvastoin on melko tavalla polemiikkia näiden edustajien kanssa, - vaikka totta kyllä, että joitakin yhdistäviä tekijöitä ja elementtejä löytyy myöskin. Kenties täsmällisin aatehistoriallinen luonnehdinta hänestä lienee kuitenkin "esiromantikko" (esim. Magill 1981, xi,13, 83 ) tai "päivän ja yön“, apollonisen ja dionyysisen, valistuksen ja romantiikan välillä ja murtumapisteessä, aamuhämärässä tai illanhämyssä häilyvä hahmo. William Blaken aatehistoriallinen asema on siis täten hieman samankaltainen kuin ranskalaisella näytelmäkirjailija Markiisi Donatien Alhonse Francois de Sadella (1740-1814), mutta kuitenkin sillä erotuksella, että Markiisi de Sade itse halusi identifioitua valistuksen aatevirtaukseen ja tahtoi itse itseäänkin kutsuttavan "valistusfilosofiksi". ³⁷ Mainittava on, että varhaisimpiin Blake-tutkimuksiin lukeutuvan teoksen Blake – A Critical Essay(1868) kirjoittaja Algernon Swinburne (1837-1909) oli Markiisi de Saden kaunokirjallisten teosten ihailija ja samalla myös viktoriaanisen ajan konventionaalisen seksuaalimoraalin kriitikko , joka omaksui omiin runollisiin teoksiinsa runsaasti aineksia juuri Markiisi de Sadelta. Swinburnen tutkimustuloksia Blaken osalta pidetään nykyisin monin paikoin vanhentuneina, mutta runoilijana hän nautti 1900-luvulla(ja edelleenkin) tietynlaista kulttimainetta: Esimerkiksi kauhukirjailija H. P. Lovecraft (1890-1937) arvosti Algernon Swinburnea suuresti ja kirjoitti kerran, että ”Swinburne on ainoa todellinen runoilija, jonka Amerikka ja Englanti tuntee sitten Edgar Allan Poen”. ³⁸

Dialektiikka

The Marriage of Heaven and Hell-teoksessaan William Blake kirjoittaa vastakohtien ykseyden ja taistelun dialektiikasta tavalla, joka tuo vahvasti lukijan mieleen sen dialektiikan, jota kehitteli filosofian alalla sittemmin myös Berliinin yliopiston rehtorina toiminut filosofian professori Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) (Teesi-Antiteesi-Synteesi).Voidaan kriittisesti näyttää toteen, että molemmissa edellä mainituissa tapauksissa – sekä William Blaken kohdalla että myös G. W. F. Hegelin kohdalla – dialektisten elementtien painottamisen emotionaalinen sydän on täsmälleen sama: Görlitizissä vaikuttaneen suutarin, Jakob Böhmen (1575-1624) mystinen teologia. ³⁹ Aatehistoriallisessa mielessä korostuneen tärkeä merkitys Jakob Böhmellä on varsinkin William Blaken nk. dialektisen idealismin muotoutumisessa kannalta kun taas Hegelin dialektisessa filosofiassa kaikuu väkevämmin koko länsimaisen filosofian historian dialektinen traditio Herakleitoksesta Johann Gottlieb Fichteen. ⁴⁰Kuitenkin voidaan näyttää toteen, että Jakob Böhme, jota Hegel kutsui kunnioittavasti ”ensimmäiseksi saksalaiseksi filosofiksi”, antoi eräitä hyvin keskeisiä herätteitä myös Hegelille. Jakob Böhme avasi dialektiikan tulkintaan kristillisen mystiikan elementin, jonka voidaan uskoa sekä kiehtoneen että herätelleen sekä Blakea että Hegeliä, jotka molemmat versoivat ajattelijoina syvästi kristilliseen traditioon juurtuneina. Näiden kahden hyvin erilaisella sosiaalisella ja kielellisellä taustalla varustetun henkilön, Blaken ja Hegelin, aatehistoriallisesta kohtaamisesta Jakob Böhmen mystisen teologian kanssa kehkeytyi kaksi hyvin erilaista filosofiaa, kaksi elämännäkemystä: Toinen proosallis-filosofinen, toinen runollis-filosofinen, mutta molemmat leimallisesti filosofisesti ”idealistisia” ja tietyssä mielessä myös esteettisesti ”romanttisia”. ⁴¹ Joka on viehättynyt analogioista, niin hänelle mainittakoon, että antiikin kreikan kahdesta kuuluisimmasta filosofisesta kirjailijasta Platonia on luonnehdittu runolliseksi, Aristotelestä proosalliseksi. ⁴² Romantikkojen joukkoon Hegelin yhdistää esim. Ernst Benz (1983), mutta toisin asian näkee esim. Charles Taylor (1999, 55). Aatehistoriallisesti tarkastellen William Blaken tavoin G. W. F. Hegelin ajattelusta on löydettävissä sekä 1700-luvun valistukseen että 1800-luvun romantiikkaan samastettavia elementtejä: valistukseen samastettava piirre Hegelin ajattelussa on mm. järjen ylivertaisuuden ja maailman järkisyyden korostaminen, ⁴³ mutta merkitsevästi hän ei kuitenkaan (sellaisenaan) omaksunut valistuksen uskontokritiikkiä. Romantiikkaan samastettava piirre Hegelin ajattelussa esimerkiksi teoria ”vieraantumisesta”, mutta hänen vieraantumisteoriansa painotukset ovat merkitsevästi erilaiset kuin romantikoilla; ⁴⁴ Merkitsevää on varmasti myös se, että G. W. F. Hegel täysin avoimesti myös kritisoi romantikkoja ja hyvin ilmeisesti tahtoi irtisanoutua ohjelmallisen romantiikan estetiikasta⁴⁵ – Mutta: tämä ei tietenkään poista sitä paradoksaalista tosiseikkaa, että juuri näin tosin tekivät ainakin jossakin elämänsä vaiheessa miltei kaikki 1800-luvun romanttisen liikkeen keskeisimmät teoreetikot.

Ukrainalaissyntyinen eksistentialistifilosofi Nikolai Berdjajev (1874-1948) on esittänyt tunnetun määritelmän: ”Jakob Böhme on gnostikoista suurin - mutta myös kristillisin”.⁴⁶ Blake oli itse ensimmäinen, joka myönsi aatteellisen velkansa Jacob Böhmelle, mutta G. W. F. Hegel ei omalta osaltaan vastaavaa koskaan virallisesti tehnyt, - lukuun ottamatta yhden luvun mittaista huomionosoitusta Jakob Böhmelle Hegelin filosofian historiaa käsittelevässä luentosarjassa Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie (1805-6, 1816-8, 1819, 1820, 1825–6, 1827–8, 1829–30, 1831) ja muutamia hyvin ohuita viittauksia Jakob Böhmeen Hegelin omana elinaikanaan julkaisemissa teoksissa. ⁴⁷ William Blake mainitsee Jakob Böhmen kunnioittavasti esim. pilkatessaan Emanuel Swedenborgin intellektuaalisia ansioita: ”Tässä vielä yksi alaston totuus: kuka hyvänsä konemaisen näppärä pystyy Paracelsuksen tai Jacob Boehmen kirjoitusten pohjalta tuottamaan kymmenen tuhatta Swedenborgin veroista nidosta, ja Danten ja Shakespearen pohjalta lukemattoman määrän”. ⁴⁸ Blaken valitsema sanamuoto vihjailee, että hän itse oli ilmeisesti hyvin perillä Jakob Böhmen ajattelusta. ⁴⁹ Blaken kannalta keskeinen Jakob Böhmen ajatuksien aatehistoriallinen välittäjä näyttää ollen englantilainen anglikaaniteologi William Law (1686-1761), joka popularisoi saksan kielellä kirjoittaneen Jakob Böhmen ajattelua englanniksi 1700-luvulla. Blake on kyennyt tutustumaan Jakob Böhmen ajatteluun myös nk. William Law-editiona tunnettuun Jakob Böhmen koottujen teosten englanninkieliseen laitokseen, joka julkaistiin Lontoossa kolmena niteenä (1764, 1772, 1781). ^{50 51 52} Jakob Böhmen mystisen teologian G.W. F. Hegelin filosofiseen ajatteluun tekemän syvällisen vaikutuksen kieltäminen ja/tai vähättely on jatkunut osin myös myöhemmässä Hegel-tutkimuksessa, josta esimerkkinä mainittakoon vaikkapa standardielämäkertana pidetty Terry Pinkard: Hegel – A Biography (2001), joka ei sisällä mitään viittausta Jakob Böhmeen. ⁵³ Cecilia Muratorin (2016) mukaan G. W. F. Hegelin keskeinen mielenkiinnon kohde Jakob Böhmen filosofiassa oli varsinkin tämän mystinen käsitys Jumalan ja Saatanan, Valon ja Pimeyden, Hyvän ja Pahan symbioottisesta suhteesta.⁵⁴ Howard H. Brinton: The Mystic Will – Based on a Study on the Philosophy of Jacob Boehme (1930) näyttää uskovan Böhmen ”positiiviseen vaikutukseen” Hegeliin, jonka käsityksen mukaan Hegel omaksui elementtejä Böhmen ajattelusta sellaisenaan, mutta David Walsh (1984) uskoo pikemminkin Böhmen ”negatiiviseen vaikutukseen”, jonka mukaan Hegelin filosofian keskeiset ajatukset kehkeytyivät hänen mielessään mm. Böhmen filosofian reflektointina ja kritiikkinä. Historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen nk. Tübingenin koulukunnan johtohahmona ja uraauurtavana gnostilaisuuden tutkijana tunnettu F. C. Baur (1792-1860) piti Hegelin filosofiaa olennaisesti ”modernina gnostilaisuutena”, kertoo Glenn Alexander Magee (2001, 5; 2014, 240).⁵⁵ G. W. F. Hegelin gnostilaisuuden todisteena on pidetty esimerkiksi hänen Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften im Grundrisse (1817)-teoksessa esitettyjä, ofilaisuutta lähestyviä näkemyksiä, joiden mukaan ”Paratiisin Käärme oli oikeassa, että syötyään Hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmää Adam ja Eeva tulevat olemaan kuin Jumala”. ⁵⁶

G.W. F. Hegel ei ollut lajissaan ihan ensimmäinen nk. dialektisia elementtejä filosofiseen ajatteluunsa sulauttanut huomattava saksalainen idealisti, sillä tämä samanlainen tendenssi näkyy myös Johann Gottlieb Fichten (1762-1814) ja Friedrich von Schellingin (1775-1854) kohdalla jo heidän aivan varhaisimmista julkaisuistaan alkaen. ⁵⁷ Schellingin ja Fichten yksilöllisimmän filosofisen luovuuden alku edelsi joitakin vuosia Hegelin merkittävimpiä filosofisia kirjoituksia, sillä Hegelin filosofiset julkaisut ja akateeminen opetustoiminta Jenan, Heidelbergin ja Berliinin yliopistoissa alkoivat toden teolla vasta keski-iän kynnyksellä. ⁵⁸ Fichten tiedetään olleen ensimmäinen, joka postuloi Hegelin sittemmin omaksuman dialektisen prosessin kaavan: Teesi-Antiteesi-Synteesi; Julie E. Maybee (2020) kuitenkin huomauttaa, että Hegel ei koskaan viitannut triadilla omaan filosofiaansa vaan systemaattisesti aina pikemminkin Immanuel Kantin dialektiikkaan, jota hän kritisoi. ⁵⁹ Hegelin ystävänä ja huonetoverina tämän Jenan kaudella 1801-1807 tunnettu Friedrich von Schelling tunnustautui Jakob Böhmen ihailijaksi, mutta Johann Gottlieb Fichte irtisanoutui julkisesti Jakob Böhmen ”mystisestä intoilusta” (Siitä huolimatta myös Fichten ajattelun nk. dialektiset elementit sisältävät merkitsevästi samoja aineksia kuin Jakob Böhmen vastaavat aatteet). ⁶⁰ Näihin samoihin aikoihin sijoittuu nk. Jenan romantiikan kukoistuksen kausi 1798-1804, jonka piirissä Jakob Böhmen mystisen teologian ihailijoiksi tunnustautuivat mm. Ludwig Tieck (1773-1853), Novalis (1772-1801, oik. Georg Philipp Friedrich von Hardenberg), Friedrich Schlegel (1767-1829), August Wilhelm Schlegel (1767-1845), Dorothea Veit (1763-1839), Caroline Böhmer (1763-1809), Philip Otto Runge (1777-1810). ⁶¹

Vihdoin 1800-luvun jälkipuoliskolla böhmeläisen dialektisuuden teeman omaksuu Jenan romantikoilta ja klassisilta saksalaisilta idealisteilta puhtaaksi kehitellyssä muodossaan saksalaiset filosofiset materialistit: Ensin Ludwig Feuerbach (1804-1872) ja sitten Karl Marx (1818-1883) ja lopulta Friedrich Engels (1920-1895), joiden käsissä se muuttuu "vastakohtien ykseyden ja taistelun laiksi" ja alkaa enteillä kokonaan uutta aatehistoriallista ja filosofis-esteettistä suuntausta: Realismia. ⁶² Karl Marx ja Friedrich Engels ilmeisesti tiedostivat Jakob Böhmen syvällisen vaikutuksen G. W. F. Hegeliin, sillä he tunsivat molemmat ajattelijoina perusteellisesti. ⁶³ Aatehistoriallisesti tarkastellen Hegelin kuuluisimpiin opetuslapsiin lukeutuva dialektinen materialisti Karl Marx kuitenkin selvästi G. W. F. Hegeliä leimallisemmin "kääntyy takaisin" 1700-luvun valistuksen uskontokritiikin ajatustraditioihin, mutta: totuus kuitenkin on ja pysyy, että 1800-luvun romanttinen koulukunta ja sen edustajat näyttävätkin antaneen myös Marxille eräitä hyvin olennaisia virikkeitä – kuten mm. teorian “vieraantumisesta“, minkä vaikutteen Marx itsekin myönsi.⁶⁴ Merkitsevää on myös, että Karl Marx näyttää täysin estottomasti arvostaneen mm. Johann Wolfgang von Goethea, Friedrich Schilleriä ja Percy Bysshe Shelleytä, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella assosioitavissa nk. 1800-luvun romanttiseen koulukuntaan. ⁶⁵

Tuomas Anhavan suomennnosvalikoiman William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa (1993) romantiikkaan assosioituvia piirteitä on myös tahdonvoiman absoluuttisen suvereniteetin ja “helvetillisen energisyyden“ korostaminen. ⁶⁶ Marginaalimerkinnöissään Johann Kaspar Lavaterin aforismeihin Blake kiteyttää tämän näkemyksen sanoin: “Parempi aktiivinen paha kuin passiivinen hyvä”. ⁶⁷ Tämä on aatehistoriallinen piirre, jonka Blake on niinikään omaksunut Jakob Böhmeltä, mikä yhdistää hänet edelleen myös (Hegelin ja Marxin ohella) erääseen kolmanteen keskeiseen 1800-luvun saksalaiseen filosofiin eli varsinkin Arthur Schopenhaueriin (1788-1860), joka tunnetaan teoksen Die Welt als Wille und Vorstellung (1818, “Maailma tahtona ja mielteenä“) ⁶⁸ pessimistisenä kirjoittajana. Erittäin schoppenhauerilaiselta William Blake kuullostaa esimerkiksi marginaalimerkinnöissään Emanuel Swedenborgin Divine Love and Divine Wisdom (1788, “Enkelten viisautta“)-teokseen, jossa hän kirjoittaa: “Ei ole mitään hyvää tahtoa. Tahto on aina paha“. ⁶⁹ Tässä ilmaisussa on selvästi mukana Blaken itseironiaa (ja/tai itsekritiikkiä?), sillä hän usein lyhensi etunimensä ’Will’ (”Tahto”). Bertrand Russell kirjoittaa History of Western Philosophy (1945)-teoksensa toisessa osassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta merkitsevästi:  

        (Arthur Schopenhauerin filosofiassa) ...todellinen on vain yksi suuri tahto, joka ilmenee luonnon, elollisen samoin kuin elottoman, koko kulussa. Näin ollen voisi olettaa, että Schopenhauer samastaisi kosmisen tahtonsa ja Jumalan ja opettaisi Spinozan tapaan panteistista oppia, jossa hyve on yhdenmukaisuutta jumalallisen tahdon kanssa. Mutta tässä hänen pessimisminsä johtaa toisenlaiseen kehittelyyn. Kosminen tahto on paha; tahto on kokonaan paha tai ainakin se on loputon kärsimystemme lähde. ⁷⁰

Hyvin samankaltainen näkemys kuin Blakella tahdosta olemassaolon kirkastajana ja soihtuna, mutta merkitsevästi myös äärettömän tuskan ja loputtomien kärsimysten lähteenä, ilmenee sittemmin saksalaisessa filosofiassa vielä puhtaaksi viljellyssä ja akateemisessa muodossaan 1800-luvun lopulla, fin-de-sieclen tihentyneen dekadenttisissa tunnelmissa Friedrich Nietzschellä (1844-1900), jonka alkuperäiset kirjalliset mieltymykset ovat kuitenkin hyvin erilaiset kuin William Blakella: Jos Blakelle rakkaita olivat King James Version-raamatunkäännös ja William Shakespearen teokset, Nietzschen sydäntä lähellä olivat pikemminkin antiikin Kreikan klassinen filosofia ja Francois-Marie Voltairen tuotanto. Jos William Blakelle Jakob Böhme oli filosofeista läheisin ja tärkein, Friedrich Nietzschen tahtofilosofian keskeisimpänä aatehistoriallisena virikkeenä ja innoittajana voidaan pitää suurella syyllä juuri Arthur Schopenhaueria, jonka valamalle ruusualttarille hän mitä suurimmassa määrin laskee oman filosofiansa uhrin. Mainittava kuitenkin, että myös Johann Gottlieb Fichten ja G. W. F. Hegelin vaikutteet ovat Friedrich Nietzschellä tuntuvia.⁷¹ Teoksen Ioan P. Couliano: The Tree of Gnosis – Gnostic Mythology from Early Christianity to Modern Nihilism (1992) mukaan Friedrich Nietzschen käsitys “Jumalan kuolemasta“ on kehkeytynyt juuri Georg Wilhelm Friedrich Hegelilltä saaduista herätteistä. Friedrich Nietzsche esittää tämän oppinsa teoksensa Also sprach Zarathustra – Ein Buch für Alle und Keinen (1883-1885, suom. ”Näin puhui Zarathustra – kirja kaikille eikä kenellekään” ) luvussa “Yli-ihmisestä ja viimeisestä ihmisestä“, mutta sen taustalla näyttää olevan (paradoksaalisesti?) juuri G. W. F. Hegelin kirjoitelma Glauben und Wissen (1802, “Usko ja tieto“).⁷²Aatehistorian kannalta tarkastellen vuonna 1900 kuolleen Friedrich Nietzschen tahtofilosofian inspiroituneen runoratsastuksen voisi luulla edustavan 1800-luvun romantiikan joutsenlaulua, mutta todellisuudessa tämä filosofi itse selvästi irtisanoutui romantiikasta - ja samoin tekivät toki myös mm. G. W. F. Hegel ja Johann Wolfgang von Goethe ennen häntä.⁷³

 

The Songs of Innocence and Experience (1789-1794)

 

Toisin kuin Tuomas Anhava (1993) vihjailee esipuheessaan suomennokseensa Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta prooosaa, William Blaken kaunokirjallis-kuvataiteellinen luovuus ei pääty The Marriage of Heaven and Hell(1790-1793)-teokseen. ⁷⁴ Päinvastoin, siitä se todella vasta alkaa. William Blaken kaunokirjallis-kuvataiteellinen tuotannon kaikkein yksilöllisin ja erikoisin osio on varmasti juuri epiikkansa eli nk. ”profetaaliset draamat”, joissa hänen runollinen luovuutensa tihentyy huipennukseensa. Blake kirjoitti nk. Lambethin kauden profetaaliset draamansa osittain samaan aikaan kuin hän työsti The Marriage of Heaven and Hell-teostaan, mutta hyvin olennainen osa hänen Lambethin kauden profetaalisia draamoja on kirjoitettu myös vasta vuoden 1793 jälkeen. Samoihin aikoihin kuin Blake työsti The Marriage of Heaven and Hell-teostaan, hän takoi runouden ahjossaan lopulliseen asuunsa myös merkittävän lyyrisen runokokoelmansa The Songs of Innocence and Experience(1789-1794), jotka molemmat teokset monin tavoin ennakoivat hänen myöhempää eeppistä runoutta eli nk. profetaalisia draamoja. Esimerkkinä mainittakoon seuraava William Blaken The Songs of Innocence and Experience-runokokoelman jälkimmäisen sektion eli The Songs of Experience (1794)-sikermän viimeisimpiin lukeutuva runo The Human Abstract. Seuraavaksi oma suomennokseni tästä Blaken runosta.

Ihmisabstraktio ⁷⁵

Sääliä ei enää olisi

Jos emme toisista köyhiä tekisi.

Eikä enää tarvittaisi armoa

Jos kellään ei olisi kovaa kohtaloa.

Keskinäinen pelko rauhaa ylläpitää

Kunnes itsekkäät kiintymyksiään enentää.

Ja niin Julmuus valmistaa ansan,

Huolella hän virittää paulan.

Hän istuu pyhässä kauhussaan

Ja kyyneliin kostuttaa maan:

Jalkojensa alle tallaten

Hän juurruttaa Nöyryyden.

Ja pian levittäytyy ylle hänen

Ahdistunut sävy Arvoituksen

Ja Kärpänen ja Toukkakin

Nielevät tämän Mysteerin.

Se tuottaa Petoksen hedelmän,

Punaisen ja makean syötävän

Ja Korppi liitelee sen kätköihin,

Pesänsä tekee synkkiin varjoihin.

Monet maan ja meren Jumalat

Tätä Puuta Luonnosta hakevat,

Mutta he sitä eivät löytää saa,

Sillä Ihmisaivoissa se kasvaa.

The Human Abstract-runon alku on luonteeltaan selvästi ironinen: Blake imitoi tässä kohtaa sitä ideologista tietoisuusmuotoa, mistä hän haluaa irtisanoutua.⁷⁶ Imitointihan on Blakelle kritiikkiä.⁷⁷ Runoilija kuvaa tässä materialismiin (mammonismiin) langennutta tietoisuutta, jonka ajattelutavan mukaan kaikki tässä maailmassa ”elää kuoleman päällä”ja toisten kustannuksella ts. tuottamalla vahinkoa ja/tai kuolemaa toisille ja se, mikä on asianmukaista yhdelle, on toiselta poissa. The Human Abstract-runo jatkuu syvästi inhorealistisella kuvauksella kylmäkiskoisen rationaalisen mielen itsetyytyväisen egoismin korruptoimasta maailmasta ja yhteiskunnasta, jossa ihmisen alkuperäinen lapsenomainen viattomuus, mielikuvituksen leikki ja välitön ilo ovat kadonneet. The Human Abstract-runo kertoo pelottelusta, narsismista, alistamisesta ja julmuudesta, jotka runon kertoja näennäisesti hyväksyy. Runon käyttämä sana ’abstraktio’ tarkoittaa Blakella usein samaa kuin ”epäinhimillinen”; Abstraktio esiintyy Blakella ”Näkemyksen ja Mielikuvituksen vastustajana” (esim. Jerusalem 74: 26). ⁷⁸ Sana ’abstraktio’ viittaa Blakella reduktionistiseen rationalismiin, joka hänen epiikassaan on leimallista varsinkin Urizenin hahmolle. Urizenin hahmo on Blaken epiiikassa kopea järjenjumala, joka assosioituu valtavirran kristinuskon varjolla harjoitettuun tekopyhään hurskasteluun. Blaken Vala-runolmassa kuvataan, kuinka Urizen rakentaa valtansa tunnuskuviksi palatsin itselleen, tukahdutetun seksuaalisuuden temppelin, materialismin temppelin ja Luonnollisen Uskonnon (ts. deismin) temppelin. Vala-runoelman alussa Urizen julistaa ”Nyt Minä olen Jumala Ikuisuudesta Ikuisuuteen” (The Four Zoas 1:319).⁷⁹ William Blaken ajattelussa ”Muinainen Pappi”, Urizen on kaiken tämänpuoleisen maailman sorron ja epäoikeudenmukaisuuden kosminen alkuperä ja lähde.⁸⁰ William Blaken roolirunon keskiössä esiintyvä ’hän’, personoitu Julmuus, assosioituu melko vaivattomasti hänen epiikassaan esiintyvään Urizenin kylmäkiskoiseen hahmoon. Kokemuksen laulujen The Human Abstract-runon epäinhimillisen ihmiskuvan vierelle voidaan asettaa Viattomuuden laulujen runo The Divine Image, jonka ihmiskuva ja on täysin toinen, lempeä ja viaton. Seuraavaksi The Divine Image-runo Niilo Rantalan (2019) suomennoksena. ⁸¹

Taivainen näky⁸²

 

Armo, sääli, rauha, rakkaus

- kaikki anoo tuskassaan!

Hyveinensä hurmaavineen

soivat siitä kiitostaan.

Armo, sääli, rauha, rakkaus

- lapset Isän, Luojan.

Armo, sääli, rauha, rakkaus

suovat meille suojan. 

 

Armo, koti sydämen,

säälissä kasvot ihmisen,

rakkaus – muoto taivainen

ja rauha pukee sen.

Jokainen, joka seudulla,

kaikki anoo tuskassa

omakseen osaa taivaista,

rakkautta, rauhaa, armoa!

Rakastaa tulee taivasta.

Jokaisessa uskossa,

miss’ armo, rakkaus sijan saa

siell’ Jumalakin asustaa.

Blaken Kokemusten laulujen The Human Abstract-runossa on ivallisuutta ja vihaa, mutta sen vastaparissa eli Viattomuuden laulujen The Divine Image-runossa on kitschiä lähenevää hempeyttä. The Human Abstract -runo sisältää kitkerää uskontokritiikkiä, mutta The Divine Image-runo tiivistää ja hyväksyy Jeesuksen Kristuksen alkuperäisen opin ydinkohdat. Blake uskoo kyllä viattomuuteen, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita hänen olevan naiivi. The Human Abstract-runon kuvaama ”Mysteerin Puu” on Blaken runoudessa sama asia kuin traditionaalinen uskonto ja varsinkin valtavirran kristinusko. Blake kehittelee alluusiotaan traditionaalisesta uskonnosta “Mysteerin Puuna“, jonka hedelmät ovat makeita syödä, herkullisia mutta myrkyllisiä, myöskin Lambethin kauden eeppisessä runoelmanssaan The Book of Ahania (1795). The Songs of Innocence and Experience (1789-1794)-runokokoelman kirjoittamisen aikoihin William Blakea närkästytti varsinkin traditionaalisen uskonnon taipumus kahlita ihmisen luonnollinen, seksuaalinen viettielämä, jonka tukahduttaminen hänen mielestään väkivaltaa Jumalan alkuperäistä luomistyötä ja pelastussuunnitelmaa vastaan. ⁸³ Runon The Human Abtract maininta korpista, ”kuoleman linnusta”, saattaa olla alluusio skandinaavisen mytologian Odinniin, jonka Blake samasti luonnolliseen ihmiseen ja hänen ”luonnolliseen” uskontoonsa: Monien valistusfilosofien kannattamaan deismiin, joka Blaken mielestä oli vain näennäisesti traditionaalisen kristinuskon vastapooli. ⁸⁴ Näin ollen ”Mysteerin Puu” samastuu myös Yggdrasill-maailmanpuuhun, johon skandinaavisen mytologian mukaan sodan- ja runoudenjumala Odinn ristiinaulitsi itsensä kasvaakseen tiedossa ja oppiakseen riimujen salat. Blaken mielessä on kenties ollut myös Johanneksen ilmestyksen kuvaus helakanpunaisen pedon selässä ratsastavasta naisesta, jonka otsaan on kirjoitettu salaisuus (kreikk. mysterion, KJV: mystery), ”Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti” (vrt. Ilm. 17:1-5). Sittemmin tämä vertauskuva traditionaalisesta uskonnosta myrkyllisenä puuna nousee Blaken nk. Albionin näyt-trilogiassa erääksi keskeisimmistä teemoista.

Runossa The Human Abstract William Blake viittaa ihmisaivoihin juurtuneeseen uskonnon mysteeriin ilmaisulla ‘dismal shade’( 4. säkeistö, 1. rivi), joka voidaan suomentaa “ahdistunut sävy“ ja/tai ”kolkko sävy”, ”ankea sävy”, ”apea sävy”. William Blaken ilmaisu tässä kohtaa tuo mieleen Karl Marxin teoksessaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä (1843) esittämän postuloinnin “Uskonto on hengettömän maailman henki, tunteettoman maailman tunne“. ⁸⁵ William Blaken mielestä traditionaalinen uskonto on elämänkielteistä, ankeaa ja ilotonta, eikä Karl Marx ole kaukana tästä kun hän vakuuttaa uskonnon olevan lähinnä ahdistunut heijastus ihmismielen vieraantuneesta tilasta nurinkurisessa ja vääristyneessä maailmassa, jota leimaa epäoikeudenmukaisuus ja riisto. Marxin filosofian tavoin Blaken runous voidaan nähdä paitsi yhteiskuntakritiikkinä ja uskontokritiikkinä, mutta myös ja varsinkin juuri valtavirran kristinuskon kritiikkinä: Molemmat yhdistivät varsinkin traditionaalisen kristinuskon ideologiseen tietoisuuteen, joka ylläpitää epäoikeudenmukaisia ja sortavia yhteiskuntarakenteita, joten todellisen vapautumisen saavuttaakseen sorrettujen on luovuttava (valtavirran) uskonnosta. Molemmat siis uskoivat, että traditionaalisesta kristinuskosta puuttuu yhteys elinvoimaisimpaan ja autenttisimpaan inhimilliseen eksistenssiin. Mutta: Vaikka Marxin ja Blaken julistuksen sanamuoto onkin muodollisesti miltei sama, niiden henki on kuitenkin olennaisesti eri. Marxin on taipuvainen hylkäämään uskonnon ja uskonnot kaikissa muodoissaan, mutta Blake ei koskaan hylkää sitä uskontoa, jossa on hänen kohdallaan tämän uskontokritiikin hyvin vanha alkuperä: Antiikin gnostilaisuuden (valentinolainen?) suuntaus, joka monessa suhteessa hylkää valtavirran kristinuskon tulkinnan oikeasta kristillisestä uskosta, mutta kuitenkin yhäti hyväksyy Jeesuksen Kristuksen Vapahtajakseen.⁸⁶

Blake näkee lapsellisen viattomuuden jumalallisena siunattuna tilana, sillä niin teki myös Jeesus Kristus : ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt 18:3). Poikkeaako Paavalin opetus Jeesuksen opetuksesta? Paavali: ”Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. ” (1. Kor. 13:11). Onko Jeesuksen ja Paavalin antagonistinen ristiriita ylitettävissä? Blake uskoo, että on: Lapsuuden kadotettu, paratiisillisen viattomuuden tila, iloisen välittömyyden autuus ja vapaan mielikuvituksen kulta-aika on mahdollista saavuttaa uudelleen ja vieläpä jalostuneemmassa ja hienosyisemmässä muodossa kulkemalla rohkeasti kokemuksen eksistenssin lävitse aina sisälle eroottiseen ja/tai hengelliseen rakkauteen saakka. ⁸⁷ Toisaalta Kokemuksen eksistenssiin samastettava Paavali tarvitsee vastaparikseen ja keskustelukumppanikseen Viattomuuden eksistenssiin samastettavan Jeesuksen ollakseen mitä on, joten idealisti täydentää materialistin ja Saatana täydentää Jumalan – ja myös päinvastoin. Samoin kuin Laotsen Salaisuuksien tien (道德經, Dàodéjīng) kuvaamassa Pimeyden (Yin) ja Valon (Yang) dialektiikassa myös William Blaken runoudessa antagonistisimpienkin vastakohtien taustalla häämöttää aina mystinen ykseys: Esimerkiksi runokokoelmansa The Songs of Innocence johdannossa hän kertoo huilunsoittajasta, jonka sävelet saavat runoilijan ensin itkemään, sitten nauramaan ja lopulta uudelleen itkemään: ilosta.⁸⁸

Yhteenveto 

 

The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793)-teos voidaan nähdä edustavan William Blakelle niin rakasta oidipaalisen isänmurhan teemaa: Arvostettujen oppimestareiden huolella rakennettujen aatejärjestelmien kääntämistä päälaelleen ja tämän teoksen kohdalla hänen käsittelyssään on varsinkin ruotsalaisen spiritisti-karismaatikko Emanuel Swedenborgin teos De coelo et ejus mirabilibus, et Inferno, ex audita et visis (1758, “Taivas, sen ihmeet ja helvetti“ ). Blaken The Marriage of Heaven and Hell-teoksen luovan hierteen alkusysäyksenä oli varmasti välirikko swedenborgilaisen Uuden Jerusalemin kirkon kanssa; Tämän välirikon pääasiallisena syynä todennäköisesti oli tämän uususkonnollisen liikkeen johtajiston puritaaninen moralismi polygamia-keskustelun yhteydessä, mitä Blake lienee pitänyt kaksinaamaisena hurskasteluna, vaikka toisaalta runoilija ei voinut täysin yhtyä myöskään liikkeestä erotetun äärilaidan aatteisiin. Rantereille leimallisella karnevalistisella tavalla Blake antaa tässä teoksessaan ”enkeleiden” edustaa swedenborgilaisen kirkon kannattajien näkemyksiä ja polemisoi näitä vastaan ”perkeleiden” suulla, jotka osoittautuvat usein enkeleitä älykkäämmiksi ja täten siis ilmaisevat parhaiten hänen omia sisimpiä tuntoja.

William Blake kirjoitti ”anti-swedenborgilaiset” teoksensa The Marriage of Heaven and Hell ja The Songs of Innocence and Experience (1789-1794) hyvin voimakkaiden – niin sisäisten kuin ulkoistenkin - ristiriitojen leimaamana kriisikautena elämässään, joka samalla heijastelee koko hänen aikakautensa yhteiskuntaa kriisissä ja käymistilassa juuri niinä vuosina, joina Ranskan Suuri vallankumous vavisutti ja järkytti Eurooppaa. Nämä kaksi William Blaken luovuuden keskikauden kaunokirjallista teosta muodostavat myöskin eräänlaisen parin hänen tuotannossaan, sillä molempien teosten keskiössä näyttelee keskeistä osaa ajatus vastakohtien välisestä ikuisesta taistelusta ja dialektiikasta, mutta paradoksaalisesti myös: vastakohtien ykseydestä ja harmoniasta. William Blaken runoudelle ja ajattelulle on leimallista paradoksaalisuus ja taipumus nähdä kaiken takana pohjimmainen ykseys tavalla joka tuo mieleen itämaisen uskonnollisen filosofian, mutta näillä on myös eroa: Tuomas Anhava (1993) esittää, että itämainen hengellisyys ja elämänfilosofia (esim. Zhuangzi) ymmärtää vastakohtien ykseyden paradoksin, mutta toisin kuin länsimainen dialektinen idealismi (esim. William Blake) se ei ymmärrä vastakohtien taistelun välttämättömyyttä, dynamiikkaa ja taistelussa kehkeytyvää edistystä. Duaalisuus, hengen ja aineen antagonismi ja sen ylittäminen nk. dialektisen idealismin keinoin on teema, jonka alkuperä Blaken runollisessa filosofiassa on palautettavissa saksan kielellä kirjoittaneen Jakob Böhmen mystiseen teologiaan, johon Blake oli tutustunut William Law-editiona tunnetun Jakob Böhmen koottujen teosten englanninkielisen laitoksen välityksellä. Jakob Böhmen mystisen teologian Pimeyden ja Valon, Jumalan ja Saatanan dialektiikan vaikutuspiirissä olivat tavalla tai toisella myös 1800-luvun klassisen saksalaisen idealismin ja Jenan romantiikan edustajat, joiden teoksista sen omaksuivat ja kehittivät eteenpäin omaan suuntaansa 1800-luvun klassisen saksalaisen filosofian materialistit. Jakob Böhmen mystiseen teologiaan palautuva teema William Blaken The Marriage of Heaven and Hell-teoksessa on myös tahdonvoiman “helvetillisen energisyyden“ korostaminen, minkä johdosta Blaken aatemaailma rinnastuu myös Arthur Schopenhaueriin ja Friedrich Nietzscheen, mutta näiden aatteilla on myös eroa: Teoksen Howard H. Brinton: The mystic will, based on a study of the philosophy of Jacob Boehme (1930) valossa Böhme ja Schopenhauer pitivät tahdon annihilaatiota ja elämänjanon sammumista syvästi toivottavina asioina, mutta yhtäläisellä antaumuksella Nietzsche syvästi kammoksui näitä ja piti ”suuremmaksi ja voimakkaammaksi tulemisen tahtoa” pikemminkin olemassaolon kirkastajana. Päätelmä: Böhme ja Schopenhauer tyytyivät mieluummin meditatiivisen hiljaisuuden kuoletettuun siunattuna olemiseen, mutta Blake ja Nietzsche halusivat tietoisesti valita raa’an tahdonvoiman ”helvetillisen energisyyden”.

Samoihin aikoihin kuin Blake työsti The Marriage of Heaven and Hell-teostaan viimeisteli myös merkittävän lyyrisen runokokoelmansa The Songs of Innocence and Experience (1789-1794, ”Viattomuuden ja Kokemuksen laulut”), joka The Marriage of Heaven and Hell-teoksen tavoin monilta osin ennakoi hänen myöhempää eeppistä runoutta eli nk. profetaalisia draamoja. Myös The Song of Innocence and Experience-runokokoelmaa leimaa Valon ja Varjon, hengen ja aineen, Hyvä ja Pahan antagonismi ja dialektiikka, josta esimerkkeinä tässä yhteydessä olen käyttänyt kokoelman runoja The Divine Image ja The Human Abstract - ensinnä mainittu runo edustaa lyyristä ihmiskuvaa viattomuuden eksistenssin näkökulmasta nähtynä ja jälkimmäinen kokemuksen eksistenssin näkökulmasta nähtynä. Blaken Kokemusten laulujen The Human Abstract-runossa on ivallisuutta ja vihaa, mutta sen vastaparissa eli Viattomuuden laulujen The Divine Image-runossa on kitschiä lähenevää hempeyttä. The Human Abstract -runo sisältää kitkerää uskontokritiikkiä, mutta The Divine Image-runo tiivistää ja hyväksyy Jeesuksen Kristuksen alkuperäisen opin ydinkohdat. Olen tässä tekstissäni kontrastoinut Jeesus Nasaretilaisen ja Apostoli Paavalin aatemaailmat - ensinnä mainittu kun voidaan nähdä leimallisemmin Viattomuuden puolestapuhujana (vrt. Matt 18:3) ja jälkimmäinen Kokemuksen edustajana (1. Kor. 13:11). Onko Jeesuksen ja Paavalin antagonistinen ristiriita ylitettävissä? Blake uskoo, että on: Rakkauden kiasmassa yhdistyvät eroottinen ja hengellinen, viattomuus ja kokemus, herkkä ja vahva, mies ja nainen. William Blaken runoudessa antagonistisimpienkin vastakohtien taustalla häämöttää aina mystinen ykseys. 

 

Kuva:

William Blake: The Songs of Innocence and Experience (1789-1794).

Copy L: Vedostettu 1795. Plate 28 (Erdman), Object 29. 

Yale Center for British Art: Yale University, New Haven, Connecticut, USA.

KIRJALLISUUS

 

-Ackroyd, Peter 1995. Blake. London: Sinclair-Stevenson.

-Ahti, Risto 2001. William Blake & Vimmainen Genius. Tampere: Sanasato Oy.

-Airaksinen, Timo 1995. The Philosophy of the Marquis de Sade. Routledge.

-Anhava, Tuomas 1993a (1959). Esipuhe. Teoksessa William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa. Suomennos ja johdanto Tuomas Anhava. Karisto Oy. Hämeenlinna.

-Alighieri, Dante 1999 (1963). Jumalainen näytelmä (Alkuteos: Divina Commedia, 1320). Suom. Elina Vaara. Johdannon ja selitykset laatinut Tyyni Tuulio. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY.

-Alighieri, Dante 2000 (1912-1914). Jumalainen näytelmä. (Alkuteos: Divina Commedia, 1320). Suom. Eino Leino. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava.

-Aspelin, Gunnar 1997. Ajatuksen tiet: Yleinen filosofian historia (Alkuteos: Tankens vägar. En översikt av filosofiens uvekling , 1958). Suomentanut J.A. Hollo. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY.

-Aubrey, Bryan 1986. The Watchmen of Eternity: Blake's Debt to Jacob Boehme. University Press of America, Inc.

-Aubrey, Bryan 2016. "The influence of Jacob Boehme on the work of Blake”. Thehumandivinedotorg: The Everlasting Gospel. September 11, 2016. https://thehumandivine.org/2016/09/11/the-influence-of-jacob-boehme-on-the-work-of-blake-by-bryan-aubrey/(4.2.2017).

-Bellin, Harvey F. & Darrell Ruhl (toim.) 1985. Blake and Swedenborg: Opposition is True Friendship: The Sources of William Blake's Arts in the Writings of Emanuel Swedenborg. New York: The Swedenborg Foundation, Inc.

-Bentley Jr., G. E. 2001. Stanger from Paradise: A Biography of William Blake. Yale University Press.

-Bentley Jr., G. E. 2007. Marsha Keith Schuchard. Why Mrs Blake Cried: William Blake and the Sexual Basis of Spiritual Vision. Blake – A Illustrated Quaterly. Volume 40, Issue 4 (Spring 2007), 150-151.

-Benz, Ernst 1983. Mystical Sources of German Romantic Philosophy. Pittsburg Theological Monographs: Volume 6. (Alkuteos: Les Sources mystiques de la philosophie romantique allemande, 1968). Translated by Blair R. Reynolds and Eunice M. Paul. Pickwick Publications.

-Benz, Ernst 2002. Emanuel Swedenborg: Visionary Savant in the Age of Reason (Alkuteos: Emanuel Swedenborg, Naturforscher und Seher, 1948). Translation by Nicholas Goodrick-Clarke. Swedenborg Foundation. West Chester, Pennysylvania. USA.

-Berlin, Isaiah 1968. Karl Marx -Elämäkerta (Alkuteos: Karl Marx: His Life and Environment, 1939). Suomentanut Juhani Jaskari. Helsingissä: Otava.

-Blake, William 1988 (1965). The Complete Poetry & Prose of William Blake. Edited by David V. Erdman. Commentary by Harold Bloom. New York: Anchor Books.

-Blake, William 1993 (1959). Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa. Suomennos ja johdanto Tuomas Anhava. Hämeenlinna: Karisto Oy.

-Blake, William 1996. Selected Poetry (Penguin Popular Classics). Penguin Books.

-Blake, William 2019. Viattomuuden ja Kokemuksen lauluja – Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta (Alkuteos: Songs of Innocence and of Experience Shewing the Two Contrary States of the Human Soul, 1789-1794). Suomentanut Niilo Rantala. Johdatus Torsti Lehtinen ja jälkisanat Pertti ”Veltto” Virtanen. Helsinki: Käsite.

-Bloom, Harold 1988 (1965). Commentary. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake. Edited by David V. Erdman. Commentary by Harold Bloom. New York: Anchor Books.

-Brackney, William H. 2012. Historical Dictionary of Radical Christianity. Scarecrow Press.

-Brinton, Howard H. 1994 (1930). The Mystic Will – Based on a Study on the Philosophy of Jacob Boehme. Kessinger Publishing LLC.

-Brinton, Howard H. 1930. The Mystic Will – Based on a Study on the Philosophy of Jacob Boehme. New York: The Macmillan Company, 1930. https://archive.org/details/mysticwillbasedo00brin/page/n1 (13.9. 2019).

-Bronowski, Jacob 2012 (1972). William Blake and the Age of Revolution. London: Faber and Faber Ltd.

-Butler, Marilyn 1989. Romantics, Rebels and Reactionaries: English Literature and Its Background 1760-1830. Oxford: Oxford Universtity Press.

-Churton, Tobias 2015. Jerusalem! The Real Life of William Blake. London: Watkins Publishing.

-Cooke, Michael G. 1976. The Romantic Will. New Haven & London: Yale University Press.

-Couliano, Ioan P. 1991. Out of this World: Otherworldly Journeys from Gilgamesh to Albert Einstein. Boston, Massachusetts: Shambhala Publications, Inc.

-Couliano, Ioan P. 1992.The Tree of Gnosis: Gnostic Mythology from Early Christianity to Modern Nihilism (Alkuteos: Les Gnoses Dualistes d’occident, 1990). Translated into English by Hillary S. Wieser and the author. New York: Harper Collins.

-Damon, S. Foster 1988 (1965). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake. London and Hanover: University Press of New England.

-Dan, Joseph 1991. Foreword. Teoksessa Gershom Scholem: On the Mystical Shape of Godhead - Basic Concepts in the Kabbalah (Alkuteos: Von der mystischen Gestalt der Gottheit. Studien zu Grundbegriffen der Kabbalah, 1962). Translated from German by Joachim Neugroschel. Edited and revised according to the 1976 Hebrew edition by Jonathan Chipman. New York: Schocken, 3-13.

-Encyclopaedia Britannica 2021. ”Solar nebula (astronomy)". https://www.britannica.com/science/solar-nebula (7. 3. 2021).

-Feng, Gia-Fu & Jane English (toim.) 1985. Dao De Jing – Salaisuuksien tie. Laotsen elämänviisautta (Alkuteos: 道德經). Suomentanut Annikki Arponen. Helsinki, Porvoo & Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.

-Filoramo, Giovanni 1992. A History of Gnosticism. (Alkuteos: L’attesa della fine. Storia della gnosi, 1983). Translated by Anthony Alcock. Blackwell Publishers.

-Finger, Stanley 1994. Origins of Neuroscience: A History of Explorations into Brain Functions. Oxford Universty Press.

-Fraser, James 2018. ”William Law –a forgotten resident of Putney”. Wandsworth Historical Society. http://www.wandsworthhistory.org.uk/historian/Wm_Law.pdf (11.2. 2018).

-Gay, Peter 2004. Freud – Elämäkerta (Alkuteos: Freud: A Life for Our Time, 1988). Suomentanut Mirja Rutanen ja Anna Rutanen. Helsingissä: Otava.

-Gibbon, Edward 1999. Rooman valtakunnan rappio ja tuho (Alkuteos: The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, 1776–1789). Osat 1-3. Suomentanut Erkki Salo. Albion.

-Gomez, Olga, Francesca Greensides & Paul Hyland (ed. ) 2003. The Enlightenment: A Sourcebook and Reader (Routledge Readers in History). Routledge.

-Gross, Charles G. 1997. Emanuel Swedenborg: A Neuroscientist Before His Time. Teoksessa: Brain, Vision, Memory: Tales in the History of Neuroscience, Charles G. Gross. Bradford Books. 1998, 119-135.

-Hannak, Kristine 2014. Boehme and German Romanticism. Teoksessa: An Introduction to Jacob Boehme – For Centuries of Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). Routledge, 162-179.

-Harris, Horton 1990. The School of Tubingen – A Historical and Theological Investigation of the School of F. C. Baur. Apollos.

-Hegel, G. W. F. 1896. ”Jacob Boehme”: Teoksessa G. W. F. Hegel: Lectures on the History of Philosophy (Alkuteos: Vorlesungen über die Geschichte derPhilosophie, 1805-1806). Translated by Elizabet S. Haldane & Frances H. Simson, M. A. London: Kegan Paul, Trench, Trübner & Co. Ltd. Vol. 3: 188-216.

https://www.marxists.org/reference/archive/hegel/works/hp/hpboehme.htm (24.9. 2018).

https://archive.org/details/in.ernet.dli.2015.190961/mode/2up (22.8. 2023).

-Hegel, G. W. F. 1994. Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet (Alkuteos: Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821). Johdannon laatineet Juha Manninen ja Markus Wahlberg. Suomentanut ja selityksin varustanut Markus Wahlberg. Kustannus Pohjoinen: Oulu.

-Hegel, G. W. F. 2013. Taiteenfilosofia – johdatus estetiikan luentoihin (Alkuteos: Vorlesungen über die Aesthetik I,1842). Suomentanut Oiva Kuisma, Risto Pitkänen, Jyri Vuorinen. Gaudeamus.

-Hessayon, Ariel 2014.The Ranters and their sources: the question of Jacob Boehme’s supposed influence. Teoksessa: Antiquarianism and Science in Early Modern Urban Network, Vittoria Feola(toim.). 2014, 77-101. Academia.edu. https://www.academia.edu/11041770/The_Ranters_and_their_sources_the_question_of_Jacob_Boehme_s_supposed_influence (18.2.2018).

-Hill, Christopher 1984. The World Turned upside Down: Radical Ideas During the English Revolution. Penguin Books.

-Hobsbawm, Eric 1991 (1962). The Age of Revolution: Europe 1789-1848. Cardinal.

-Ikäheimo, Heikki 2014. ”Hegel, Georg Wilhelm Friedrich”. Filosofia.fi. https://filosofia.fi/node/2416 (31.1.2018).

-Inwood, Michael 2003 (1993). A Hegel Dictionary (The Blackwell Philosopher Dictionaries). Oxford: Blackwell Publishers Ltd.

-Israel, Joachim 1974. Vieraantuminen: Marxista nykysosiologiaan – Makrososiologinen tutkielma (Alkuteos: Alienation: från Marx till modern sociologi, 1968). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

-Joyce, James 2017a (1902). James Clarence Mangan. Teoksessa James Joyce: The Complete Works of James Joyce: The Essays, Letters and Articles, Deplhi Classics. Vol. 14, 95-106. https://www.scribd.com/read/276956894/Delphi-Complete-Works-of-James-Joyce-Illustrated (2.9. 2024).

-Joyce, James 2017b (1912). William Blake. Teoksessa James Joyce: The Complete Works of James Joyce: The Essays, Letters and Articles, Deplhi Classics. Vol. 14: 244-253. https://www.scribd.com/read/276956894/Delphi-Complete-Works-of-James-Joyce-Illustrated (22.9. 2020).

-Joyce, Stanislaus 1958. My Brother's Keeper: James Joyce's Early Years. The Viking Press, New York. https://archive.org/details/mybrotherskeeper00joyc/page/n5/mode/2up (2.9. 2024).

-Kaufmann, Walter 1975 (1950). Nietzsche: Philosopher, Psychologist, Antichrist. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.

-Kolakowski, Leszek 2005 (1978). Main Currents of Marxism: the founders, the golden age, the breakdown (Alkuteos: Glówne Nurty Marksizmu: Powstanie, rozwój, rozkład, 1976). London & New York: W. W. Norton & Company, Inc.

-Kotkavirta, Jussi 2013. Johdatus Hegelin ajatteluun. Teoksessa G. W. F. Hegel: Taiteenfilosofia – johdatus estetiikan luentoihin.Suomentaneet Oiva Kuisma, Risto Pitkänen, Jyri Vuorinen. Gaudeamus, 9-20.

-Kripal, Jeffrey J. 2007. The Serpent's Gift: Gnostic Reflections on the Study of Religion. University of Chicago Press.

-Kuisma, Oiva 2013. Katsaus Hegelin taiteenfilosofiaan. Teoksessa G. W. F: Hegel: Taiteenfilosofia – johdatus estetiikan luentoihin. Suomentaneet Oiva Kuisma, Risto Pitkänen, Jyri Vuorinen. Gaudeamus, 21-44.

-Lachièze-Ray, Marc & Jean-Pierre Luminet 2011. Celestal Treasure: From the Music of Spheres to the Conquest of Space. Translated by Joe Laredo. Cambridge University Press.

-Laotse 2013 (1986). Tao Te Ching – Kirja Taon toteutumisesta (Alkuteos: 道德經). Suomentaneet Pertti Nieminen ja Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books.

-Larissy, Edward 2006. Blake and Joyce. Teoksessa Edward Larissy: Blake and Modern Literature. Palgrave Macmillan, London. 2006, 56–69.

-Lenin, V. I. 1948 (1914). Karl Marx – johdatus marxilaisuuteen. Teoksessa Karl Marx: Pääoma –Kansantaloutieteen arvostelua – Ensimmäinen osa. Suomentanut O. W. Louhivuori. KKI.

-Lindberg, Susanna 2012. Johdanto. Teoksessa: Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan, Susanna Lindberg (toim.). Helsinki: Gaudeamus, 7-38.

-Lindsay, Jack 1979 (1978). William Blake: His Life and Work. Constable.

-Lovecraft, H.P. 1965. Selected Letters: Volume 1: 1911-1924. Arkham House Publishers.

-Löwith, Karl 1964. From Hegel to Nietzsche – Revolution in Nineteenth-Century Thought (Alkuteos: Von Hegel zu Nietzsche: Der revolutionäre Bruch im Denken des neunzehnten Jahrhunderts, 1941). Translated from the German by David F. Green. Columbia University Press.

-Magee, Glenn 2008 (2001). Hegel and the Hermetic Tradition. Cornell University Press.

-Magee, Glenn 2014. Hegel’s Reception of Jacob Boehme. Teoksessa: An Introduction to Jacob Boehme – Four Centiuries of Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). Routledge, 224-243.

-Magill, Frank N. 1981. William Blake(1757-1827). Teoksessa Frank N. Magill: English Literature - Romanticism to 1945. Pasadena, California: Salem Press, 9-20.

-Mahlamäki, Tiina 2010. Seitsemän veljeksen salattu maa. Emanuel Swedenborgin ideoiden läsnäolo Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksessa. Sananjalka. Vol. 52, Nro 1 (2010), 163-180. https://journal.fi/sananjalka/article/view/86702/45450 (31.10.2020).

-Marx, Karl 2009. Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä (Alkuteos: Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie, 1843) .Suomentanut Jukka Heiskanen & Vesa Oittinen. Helsinki/Jyväskylä: Minerva.

-Marx, Karl & Friedrich Engels 1979. Pyhä perhe eli kriittisen kritiikin kritiikkiä. Bruno Baeuria ja kumppaneita vastaan (Alkuteos: Die heilige Familie oder Kritik der kritischen Kritik, 1844). Teoksessa Karl Marx ja Friedrich Engels: Valitut teokset. 1. osa, 347-597. Moskova: Kustannusliike Edistys.

-Mason, Ellsworth 1959. James Joyce ”William Blake". Criticism. Vol. 1, No. 3 (summer 1959), 181-189. Wayne State University Press. https://www.jstor.org/stable/23091056 (2.9. 2024).

-Maung Ba-Han 1924. William Blake: His Mysticism. Ph. D. Thesis. Bordeaux.

-Maybee, Julie E. 2020. "Hegel’s Dialectics". The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2020 Edition), Edward N. Zalta (toim.).https://plato.stanford.edu/archives/win2020/entries/hegel-dialectics/ (19.8. 2023).

-Mayer, Paola 1999. Jena Romanticism and Its Appropriation of Jacob Boehme: Theosophy, Hagiography, Literature. McGill-Queen's University Press.

-Mebus, Andreas 2015. ”Kant and Swedenborg - or the dreams of a Spirit-Seer and metaphysics inspected by a critical Gerichtshof”. TIDkrift. (Vol. VI), 1. maj 2015, 21-41.http://tidskrift.dk/data/f15/Kant%20and%20Swedenborg.pdf (13.2 2018).

-Muratori, Cecilia 2016. The First German Philosopher - The Mysticism of Jakob Böhme as Interpreted by Hegel (Alkuteos: ‘Il primo filosofo tedesco’. Il misticismo di Jakob Böhme nell’interpretazione hegeliana, 2012). Translated from Italian by Richard Dixon and Raphaëlle Burns. Springer.

-Niemi, Pertti 2001. Nunc Licet – Johdatus Emanuel Swedenborgin filosofiaan. Turku: TAB-kirjat.

-Nietzsche, Friedrich 1967. Näin puhui Zarathustra – kirja kaikille eikä kenellekään (Alkuteos: Also sprach Zarathustra: Ein Buch für alle und keinen, 1883–1885). Suomentanut J. A. Hollo. Helsingissä: Otava.

-Nordin, Svante 1999. Filosofian historia - Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin (Alkuteos: Filosofins historia: det västerländska förnuftets äventyr från Thales till postmodernismen, 1995). Oulu: Kustannus Pohjoinen.

-Norman, Judith 2007. Hegel and the German Romantics. Teoksessa: Hegel and the Arts, Stephen Houlgate (toim.).Northwestern University Press, 310-336. https://www.academia.edu/13678256/Hegel_and_the_German_Romantics (20.8. 2023).

-Oittinen, Vesa 1979. Marxilainen uskontokritiikki – tieteellisen ateismin lähtökohtia. Kansankulttuuri Oy.

-Oittinen, Vesa & Ilmari Jauhiainen 2011. Saatteeksi. Teoksessa G. W. F. Hegel: Logiikan tiede I. Suomentanut Ilmari Jauhiainen. Helsinki: Summa, 9-37.

-O'Regan, Cyril 2013. ”Hegel, Sade and Gnostic Infinities”. Radical Orthodoxy: Theology, Philosophy, Politics. Vol. 1, Number 3 (September 2013), 411. http://journal.radicalorthodoxy.org/index.php/ ROTPP/article/view/58(12.2. 2018).

-Ostriker, Alicia 1977. Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poems, Alicia Ostriker (toim.). London: Penguin Books.

-Paley, Morton D. 1979. ”A New Heaven Have Begun”: Blake and Swedenborgianism. Blake: An Illustrated Quaterly. Volume 13, Issue 2 (Fall 1979). http://bq.blakearchive.org/pdfs/13.2.paley.pdf (18.5. 2018).

-Pinkard, Terry 2001. Hegel: A Biography. Cambridge: Cambridge University Press.

-Punter, David 1982. Blake, Hegel and Dialectic. Amsterdam: Elementa 26. Rudopi.

-Quinn, Michael 1998. Early Mormonism and the Magic World View. Signature Books.

-Raine, Kathleen 1969. Blake and Tradition. 2 Volumes. London: Routledge & K. Paul.

-Rix, Robert 2003. William Blake and the Radical Swedenborgians. Esoterica. Volume V (2003), 93-137. http://www.esoteric.msu.edu/VolumeV/Blake.htm (6.2. 2018).

-Rose, Jonathan S., Stuart Shotwell & Mary Lou Bertocci (toim.) 2011. Scribe of Heaven: Swedenborg's Life, Work and Impact. Swedenborg Foundation. https://swedenborg.com/wp-content/uploads/2015/08/NCE_ScribeofHeaven.pdf (29.8. 2023).

-Rosemont, Franklin 2019. ”Karl Marx and the Iroquois”. Peculiar Mormyrid (10/2019).https://peculiarmormyrid.com/wp-content/uploads/2019/10/franklin-rosemont-karl-marx-and-the-iroquois.pdf (7.3 2021).

-Rosen, Charles & Henri Zerner 1984. Romanticism and Realism – The Mythology of Nineteenth Century Art. New York: The Viking Press.

-Russell, Bertrand 1999a (1967). Länsimaisen filosofian historia - Osa 1: Vanhan ajan filosofia / Katolinen filosofia (Alkuteos: History of Western Philosophy, And Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1945) . Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY.

-Russell, Bertrand 1999b (1967). Länsimaisen filosofian historia - Osa 2: Uuden ajan filosofia (Alkuteos: History of Western Philosophy, And Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1945). Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo Helsinki Juva. WSOY.

-Schopenhauer, Arthur 1991a (1944). Pessimistin elämänviisaus – valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista. Suomentanut Sirkka Salomaa. WSOY.

-Schopenhauer, Arthur 1991b (1919). Kuoleman ja kuolematon - filosofinen tutkielma. Suomentanut ja johdannolla varustanut Eino Kaila. Hämeenlinna: Karisto.

-Schuchard, Marsha Keith 2000. Why Mrs. Blake Cried: Swedenborg, Blake and the Sexual Basis of Spiritual Vision. Esoterica. Volume II (2000), pp. 43-. http://www.esoteric.msu.edu/VolumeII/BlakeFull.html (23. 2. 2018).

-Schuchard, Marsha Keith 2008 (2006). William Blake’s Sexual Path to Spiritual Vision (Alkuteos: Why Mrs. Blake Cried: William Blake and the Sexual Basis of Spiritual Vision). Rochester, Vermont: Inner Traditions.

-Simut, Corneliu C. 2015. F. C. Baur’s Synthesis of Böhme and Hegel – Refining Christian Theology as a Gnostic Philosophy of Religion (Philosophy of Religion – World Religions, Volume: 4). Leiden: Brill.

-Siukonen, Jyrki 2000a. Elämäkerta. Teoksessa Emanuel Swedenborg: Clavis Hieroglyphica: hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä. Suomentanut ja johdannolla varustanut Jyrki Siukonen. Helsinki: Gaudeamus, 11-33.

-Siukonen, Jyrki 2000b. Swedenborgin ajatusmaailma. Teoksessa Emanuel Swedenborg: Clavis Hieroglyphica: hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä. Suomentanut ja johdannolla varustanut Jyrki Siukonen. Helsinki: Gaudeamus, 34-87.

-Siukonen, Jyrki 2000c. Jälkilehtiä – Swedenborgin jälkivaikutus. Teoksessa Emanuel Swedenborg: Clavis Hieroglyphica: hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä. Suomentanut ja johdannolla varustanut Jyrki Siukonen. Helsinki: Gaudeamus, 88-112.

-Smith, Joseph 2019. ”Oppi ja liitot - luku 132” (Alkuteos: Doctrine and Covenants 132, 1843). Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko. https://www.churchofjesuschrist.org/study/scriptures/dc-testament/dc/132.58-66?lang=fin#p57(13.9. 2019).

-Smith, Oliver 2014. Russian Boehme. Teoksessa: An Introduction to Jacob Boehme – Four Hundred Years of Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). New York: Routledge, 196-223.

-Stone, Alison 2013. ”Alienation from Nature and Early German Romanticism”. Ethical Theory and MoralPractice.February2013.17(1):41-54.https://www.researchgate.net/publication/272018589_Alienation_from_Nature_and_Early_German_Romanticism (20.8. 2023).

-Summerfield, Henry 1998. A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. Colin Smythe: Gerrards Cross.

-Swedenborg, Emanuel 1940. Taivas, sen ihmeet ja helvetti (Alkuteos: De Caelo et Ejus Mirabilibus et de infer Ex Auditis et Visis, 1758). Suomentanut P. A. Koskenhovi. Hyvinkään Kirjapaino Osakeyhtiö.

-Swedenborg, Emanuel 2000. Clavis Hieroglyphica: hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä. Suomentanut ja johdannolla varustanut Jyrki Siukonen. Helsinki: Gaudeamus.

-Swedenborg, Emanuel 2011. Aviorakkaus – Aviorakkauden viisauden ilot ja haureellisen rakkauden hulluuden himot (Alkuteos: Deliciae Sapientiae de Amore Conjugiali; post quas sequumtur voluptates insaniae de amore scortatorio, 1768). Suomentanut Benjamin Kivilohkare. NOVA-Hierosolyma.

-Swedenborg, Emanuel 2016 (1940). Taivas ja helvetti (Alkuteos: De Caelo et Ejus Mirabilibus et de inferno. Ex Auditis et Visis, 1758).Latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut P. A. Koskenhovi. NOVA-Hierosolyma.

-Swinburne, Algernon 1970 (1868). William Blake: A Critical Essay. Lincoln: University of Nebraska Press.

-Taubes, Jacob 2009. Occidental Eschatology. (Alkuteos: Abendländische Eschatologie, 1947). Translated with a preface by David Ratmoko. Stanford, California: Stanford University Press.

-Taylor, Charles 1975. Hegel. Cambridge: Cambridge University Press.

-Taylor, Charles 1999 (1975). Hegel. Cambridge University Press. https://www.scribd.com/document/482568492/Charles-Taylor-Hegel-pdf (17.9. 2023).

-Toksvig, Signe 1948. Emanuel Swedenborg – Scientist and Mystic. New Haven: Yale University Press.

-Topitsch, Ernst 1966. Marxismus und Gnosis. Teoksessa: Sozialphilosophie zwischen Ideologie und Wissenschaft, Ernst Topitsch (toim.). Luchterhand; Auflage: 2. Aufl. Hans Kelsen zum 85. Geburtstag, 11. Okt. 1966, 261-296.

-Tubbs, R. Shane, Sheryl Riech, Ketan Verma, Marios Loukas, Martin Mortazavi & Aaron Cohen-Gadol 2011. Emanuel Swedenborg (1688-1772): Pioneer of neuroanatomy. Child’s Nervous System.April 2011; 27:1353-1355.

-Voegelin, Eric 1968. Murder of God. Teoksessa Eric Voegelin: Science, Politics and Gnosticism – Two Essays. Translated by William J. Fitzpatrick. H. Regnery Company, 35-49.https://archive.org/details/science-politics-and-gnosticism/page/n1/mode/2up (1.9. 2023).

-Voegelin, Eric 2012 (1968). Science, Gnosticism and Politics (Alkuteos: Wissenschaft, Politik und Gnosis, 1959). Translated by William J. Fitzpatrick. Introduction by Ellis Sandoz. ‎ Gateway Editions.

-Volpone, Annalisa 2020. ”The Marriage of Mystery and Mystettry: Blake's Apocalypse and Joyce's Last Podding”.Academia.edu. https://www.academia.edu/7151398/The_Marriage_of_Mystery_and_Mystettry_Blakes_Apocalypse_and_Joyces_Last_Podding (22. 9. 2020).

-Walsh, David 1983. Mysticism of Innerworldly Fulfillment: A Study of Jacob Boehme. University of Florida Monographs Humanities. University Press of Florida.

-Walsh, David 1984. The Historical Dialectic of Spirit - Jacob Boehme's Influence on Hegel. Teoksessa: History and System - Hegel's Philosophy of History, Robert Perkins (toim.). SUNY Press.

-Walzel, Oskar F. 1927. Saksalainen romantiikka (Alkuteos:Deutsche Romantik: Eine Skizze, 1908). Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Arvi A. Karisto Oy: Hämeenlinna.

-Wikipedia: ”Emanuel Swedenborg”. https://fi.wikipedia.org/wiki/Emanuel_Swedenborg (30.10. 2020).

-Wikipedia: ”Emanuel Swedenborg”. https://en.wikipedia.org/wiki/Emanuel_Swedenborg (30.10.2020).

-Wikipedia. ”Nicolaism”. https://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaism (21.10. 2020).

-Wikipedia. ”William Law”. https://en.wikipedia.org/wiki/William_Law (19.8. 2023).

-Zachhuber, Johannes 2013. Theology as Science in the Nineteeth Century – From F. C. Baur to Ernst Troeltch. Oxford University Press. 

 

 

LÄHDEVIITTEET

1 Vrt. Pertti Niemi: Nunc Licet – Johdatus Emanuel Swedenborgin filosofiaan. 2001, 3, 8, 10-. Pertti Niemen (2001) teos esittelee seikkaperäisesti mm. Swedenborgin kritiikkiä luterilaisuutta kohtaan ja tästä näkökohdasta käsin tarkastellen on häiritsevän epäloogista ja syvästi valitettavaa, että ko. teoksen kirjoittaja on kuitenkin omaksunut Martti Lutherin ajattelun kaikkein synkimmän ja vastenmielisimmän puolen: Kiihkomielisen antisemitismin.

2Swedenborgin merkityksen nebulaatioteorian kehittäjänä huomioivat mm. Signe Toksvig: Emanuel Swedenborg – Scientist and Mystic. 1948, 72-; Marc Lachièze-Ray & Jean-Pierre Luminet: Celestial Treasure: From the Music of Spheres to the Conquest of the Space. 2001, 151-153; Encyclopedia Britannica: "Solar nebula (astronomy)". https://www.britannica.com/science/solar-nebula (7. 3. 2021).

3 Emanuel Swedenborgin tieteellisistä ansioista neurologian alalla kirjoittavat mm. Stanley Finger: Origins of Neuroscience: A History of Explorations into Brain Functions. 1994, 29-30; Charles G. Gross: ”Emanuel Swedenborg: A Neuroscientist Before His Time”. 1997; Brain, Vision, Memory: Tales in the History of Neuroscience. 1998, 119-135; R. Shane Tubbs, Sheryl Riech, Ketan Verma, Marios Loukas, Martin Mortazavi & Aaron Cohen-Gadol: ”Emanuel Swedenborg (1688-1772): Pioneer of neuroanatomy”. Child’s Nervous System. April 2011; 27:1353-1355. vrt. Wikipedia: ”Emanuel Swedenborg”. https://en.wikipedia.org/wiki/Emanuel_Swedenborg (12.5. 2021).

4 Jyrki Siukonen: ”Elämäkerta”. 2000a; Clavis Hieroglyfica – hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä, Emanuel Swedenborg. 2000, 26-; Ernst Benz:Emanuel Swedenborg - Visionary Savant in the Age of Reason. 2002, 193-.

5 Jyrki Siukonen: ”Jälkilehtiä – Swedenborgin jälkivaikutus”. 2000c; Clavis hieroglyphica – hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä, Emanuel Swedenborg. 2000, 88-98.

6 Siukonen 2000c, 106-. Vrt. Tiina Mahlamäki: ”Seitsemän veljeksen salattu maa. Emanuel Swedenborgin ideoiden läsnäolo Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksessa”. Sananjalka. Vol. 52, Nro 1 (2010), 163-180. https://journal.fi/sananjalka/article/view/86702/45450 (31.10.2020).

7 Andreas Mebus: ”Kant and Swedenborg - or the dreams of a Spirit-Seer and metaphysics inspected by a critical Gerichtshof”. TIDkrift. (Vol. VI), 1. maj 2015, 21-41. http://tidskrift.dk/data/f15/Kant%20and%20Swedenborg.pdf (13.2 2018). Mebus (2015, 29) tekee terävän havainnon, että vaikka Kant halusi välttää kaikenlaista dogmatismia, hänen filosofiansa perustana on dogmaattinen käsitys, jonka mukaan ainoastaan objektiivista kognitiivista tietoa voidaan pitää tieteenä.

8 Siukonen 2000c, 90.

9 S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 392.

10 Lindsay 1979, 35-6. Swedenburgilaisen kirkon historiaa kuvailee mm. artikkelit teoksessa Jonathan S. Rose, Stuart Shotwell & Mary Lou Bertocci (toim.): Scribe of Heaven – Swedenborg's Life, Work and Impact. 2011, 245-338. https://swedenborg.com/wp-content/uploads/2015/08/NCE_ScribeofHeaven.pdf (29.8. 2023). Organisoituneen swedenborgilaisen kirkon vaikutus on 1700luvun lopulta alkaen keskittynyt varsinkin Iso-Britanniaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, mutta swedenborgilaiset yrittivät August Nordenskiöldin ja Carl Bernhard Wadströmin johdolla 1700-luvun lopulla perustaa ”vapaan rakkauden” periaatteille rakentuneita siirtokuntia myös mm. Länsi-Afrikkaan, Sierra Leoneen. Lindsay 1978, 35-7, 311.

11 Wilson 1971, 58-60.

12 Esimerkiksi Frank N. Magill: English Literature - Romanticism to 1945. 1981, 9-20: luku: "William Blake(1757-1827)".

13 Anhava 1993a, 25.

14 Morton D. Paley: “A New Heaven Have Begun”: Blake and Swedenborgianism”. Blake: An Illustrated Quaterly. Volume 13, Issue 2 (Fall 1979).

15 Robert Rix: “William Blake and and the Radical Swedenborgians”. Esoterica, Volume V (2003), 96-137. http://www.esoteric.msu.edu/VolumeV/Blake.htm (6.2. 2018).

16 Emanuel Swedenborgin vaikutusta William Blaken taiteeseen tutkii mm. artikkelikokoelma Harvey F. Bellin & Darrell Ruhl (toim.): Blake and Swedenborg: Opposition is True Friendship – The Sources of William Blake's Arts in the Writings of Emanuel Swedenborg. 1985. Risto Ahti (2001, 46) on kirjoittanut: ”Emanuel Swedenborg (1688-1772), ruotsalainen tiedemies ja mystikko, on vaikuttanut William Blaken tuotannon henkiseen ja kielelliseen sisältöön eniten. Juuri Swedenborg puhuu Uudesta Jerusalemista, joka terminä esiintyy jatkuvasti Blaken estetiikassa. Ja on myös ilmeistä, että Swedenborgin käsitys henkimaailman ja aineellisen hengentilan loputtomasta ykseydestä on monin varauksin tukenut Blaken työtä. ”

17 Kirjeessään Crabb Robinsonille vuonna 1825 Blake kirjoitti: ”Hän (Swedenborg) oli jumalainen opettaja – hän on tehnyt paljon hyvää ja myös tulee edelleen tekemään paljon hyvää – hän on korjannut monia paavillisuuden virheitä kuten myös Lutherin ja Calvinin virheitä. Swedenborg oli kuitenkin väärässä yrittäessään selittää rationaaliselle osalle sitä, mitä järki ei voi käsittää. ”Damon 1988, 393. Morton D. Paley (1979, 64-) jakaa Blaken asenteen Swedenborgia kohtaa neljään eri kauteen: 1. myöteisen arvostava (ennen vuotta 1790), 2. kriittinen (1790-1793), 3. neutraali (1793-1800), 4. ambivalenttinen (jälkeen vuoden 1800).

18 Blake 1988, 601-.

19 Marsha Keith Schuchard: ”Why Mrs. Blake Cried: Swedenborg, Blake and the Sexual Basis of Spiritual Vision”.Esoterica. Volume II (2000), pp. 43-. http://www.esoteric.msu.edu/VolumeII/BlakeFull.html Vittattu 23. 2. 2018.

20 Schuchard 2000, 44-46. Samansuuntaisesta teemasta Platonilla kertoo esim. Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia. 1999, I: 139.

21 William H. Brackney: Historical Dictionary of Radical Christianity. 2012, 265-: ”Ranters”. S. Foster Damonin (1988, 393) mukaan Blaken mielestä Emanuel Swedenborgin pahin virhe oli juuri pitäytyminen konventionaalisessa seksuaalimoraalissa. Samoin Marsha Keith Schuchard (2000), joka uskoo Blaken olleen monien seksuaalisen libertinismin traditioiden vaikutuspiirissä; Schuchard (2000) vertailee artikkelissaan Blaken ajattelua mm. rantereiden oppeihin, kabbalan seksuaalimystiikkaan, islamilaiseen sensualismiin, tiibetiläiseen tantraan ja kiinalaiseen seksuaalijoogaan ja uskoo näiden kaikkien vaikuttaneen Blakeen. Marsha Keith Schuchard laajentaa näitä teemoja teoksessaan Why Mrs Blake Cried: William Blake and the Sexual Basis of Spiritual Vision (2006). G. E. Bentley Jr. (2007) epäilee monia muita Schuchardin (2000 & 2006) väitteitä.

22Wikipedia: ”Nicolaism”. https://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaism (21.10. 2020).

23 Algernon Swinburne: Willam Blake – A Critical Essay. 1970, 14-15.

24 Churton 2014, 143-. Samoin Schuchard 2008, 216-.

25 Paley 1979, 71-72. D. Michael Quinn: Early Mormonism and the Magic World View (1998) väittää Emanuel Swedenborgin opin ”taivaallisesta avioliitosta” vaikuttaneen sittemmin mm. mormonismin perustajana pidetyn Joseph Smithin (1805-1844) ”ikuista avioliittoa” koskeviin näkemyksiin. De Amore-teoksessaan Emanuel Swedenborg kuitenkin nimenomaisesti torjuu kristittyjen poygamian, eikä suosittele sitä muillekaan. Vrt. Emanuel Swedenborg: Aviorakkaus. 2011, 221-: ”Polygamia”. Toisin opettaa Joseph Smith: Doctrine and Covenants 132 (1843, suom ”Oppi ja liitot - luku 132”). https://www.lds.org/scriptures/dc-testament/dc/132.58-66?lang=fin#p57 (21. 2 2018).

26 Schuchard 2000. (22. 2. 2018). Tätä anekdoottia pitää epäuskottavana G. E. Bentley Jr. (2007), joka uskoo sen olevan Algernon Swinburnen keksimä. Vrt. G. E. Bentley Jr:n arvostelu teoksesta Marsha Keith Schuchard: Why Mrs Blake Cried: William Blake and the Sexual Basis of Spiritual Vision.(2006) julkaisussa Blake – A Illustrated Quaterly. Volume 40, Issue 4 (Spring 2007), 150-151. http://bq.blakearchive.org/40.4.bentley(23. 2. 2018).

27 Profeetta Muhammadin ja Danten rinnastaa mm. I. P. Couliano: Out of this World: Otherworldly Journeys from Gilgamesh to Albert Einstein. 1991, 212-, luku: ”The Apogee of Otherworldly Journeys: From Muhammad to Dante”. Dante itse sen sijaan ei arvostanut Muhammadia vaan sijoitti tämän Divina Commedia-runoelmansa Inferno-jakson 23. laulussa kuvattuun helvetin 8. piiriin, joka on tarkoitettu tekopyhille.

28 Lindsay 1978, 89.

29 Blake 1993, 48; Blake 1988, 34.

30 Blake 1993, 49.

31 Anhava 1993, 25-27; Hill 1984, 227, 323, 356, 382, 385, 403-4, 413.

32 Jungilaisen metodin ja historiallis-kriittisen metodin välisestä polemiikista esim. Joseph Dan: ”Foreword”. 1991; On the Mystical Shape of Godhead – Basic Concepts in the Kabbalah, Gershom Scholem. 1991, 6-12. Joseph Danin (1991) esittämän tulkinnan mukaan näiden metodien eroa voidaan kuvata lyhyesti siten, että "historiallis-kriittinen" on aatehistorialle leimallinen metodi kun taas "jungilainen" lähestymistapa soveltuu paremmin vertailevan uskontotieteen metodiksi; Gershom Scholemin hän katsoo soveltavan tutkimuksissaan ensisijaisesti juuri aatehistoriallista metodia.

33 Raine 1969. II.: 35, 128, 177, 311. Sir Charles Wilkinsin tekemä ensimmäinen englanninnos Bhagavad Gitasta on vuodelta 1785, minkä tapauksen William Blake huomioi tekemällä muotokuvan kääntäjästä. Lindsay 1978, 207.

34 Samasta aiheesta myös esim. Maung Ba-Han: William Blake - His Mysticism(1924), joka jäljittää William Blaken ajattelun yhteyksiä itämaisten uskontojen mystiikkaan. Huomioi varsinkin teoksen kriittinen luku:"His Egoism": Maung 1924, 237-241.

35 Marilyn Butler: Romantics, Rebels and Reactionaries - English Literature and its Background 1760-1830. 1981, 7. Dualismin ylittämisen teemasta G. W. F. Hegelin filosofiassa esim. Vesa Oittinen & Ilmari Jauhiainen: ”Saatteeksi”. 2011; Logiikan tiede I, G. W. F. Hegel. 2011, 14-20.

36 Ellsworth Mason: ”James Joyce ”William Blake"”. Criticism. Vol. 1, No. 3 (summer 1959), 181-. https://www.jstor.org/stable/23091056 (2.9. 2024); Edward Larissy: ”Blake and Joyce”. 2006; Blake and Modern Literature, Edward Larissy (toim.). 2006, 56-; Stanislaus Joyce: My Brother’s Keeper - James Joyce's early years. 1958, 166; https://archive.org/details/mybrotherskeeper00joyc/page/166/mode/2up?q=Blake (2.9. 2024); Annalisa Volpone: ”The Marriage of Mystery and Mystettry: Blake's Apocalypse and Joyce's Last Podding”. https://www.academia.edu/7151398/The_Marriage_of_Mystery_and_Mystettry_Blakes_Apocalypse_and_Joyces_Last_Podding (22. 9. 2020); vrt. James Joyce: ”James Clarence Mangan”. 1902; The Complete Works of James Joyce: The Essays, Letters and Articles, James Joyce. 2017, Vol. 14, 96; James Joyce:”William Blake”. 1912; The Complete Works of James Joyce: The Essays, Letters and Articles, James Joyce. 2017, Vol. 14: 244-. https://www.scribd.com/read/355553267/The-Essays-Letters-and-Articles-by-James-Joyce-Illustrated (22.9. 2020).

37 Markiisi de Saden aatemaailmaa esittelee mm. Timo Airaksinen: The philosophy of the Marquis de Sade. 1995. Tiivistelmä Markiisi de Saden elämäntarinan pääpiirteistä esim. Olga Gomez, Francesca Greensides & Paul Hyland (toim.): The Enlightenment: A Sourcebook and Reader. 2003, 228-.

38 H.P. Lovecraft, Selected Letters: Volume 1. 1965, 73.

39 Punter. 1982, 38-. Damon 1988, 39-41. Ackroyd 1995, 150-. Churton 2015, 165-175. Samasta teemasta myös artikkeli Bryan Aubrey: ”The Influence of Jacob Boehme in the work of William Blake”(2016), joka popularisoi kirjoittajan tohtorinväitöskirjaa Bryan Aubrey: Watchmen of Eternity – Blake’s Debt to Jacob Boehme (1986). https://thehumandivine.org/2016/09/11/the-influence-of-jacob-boehme-on-the-work-of-blake-by-bryan-aubrey/ (17.9. 2019). Dialektisista elementeistä 1800-luvun klassisen saksalaisen idealismin kohdalla ja myös Karl Marxin filosofiassa esim. Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia - Osa 2: Uuden ajan filosofia. 1999, 302-, 364-; Gunnar Aspelin: Ajatuksen tiet – Yleinen filosofian historia. 1997, 419, 425, 431-437, 499.

40Tiiviin esityksen dialektiikan idean kehityksestä Platonista G. W. F. Hegeliin antaa mm. Leszek Kolakowski: Main Currents of Marxism – the Founders, the Golden Age, the Breakdown. 2005, 10-67.

41 William Blaken ja G.W. F. Hegelin filosofisten ajatuksien keskenään osin ankarassa ristiriidassa keskenään olevaa, mutta osin yhtenevää luonnetta valottaa mm. David Punter: Blake, Hegel and Dialectic (1982), joka keskittyy vertailemaan varsinkin William Blaken teosta Vala, or The Four Zoas (1795-1804) ja G. W. F. Hegelin teosta Phänomenologie des Geistes (1807, ”Hengen fenomenologia”).

42 Vrt. esim. Svante Nordin: Filosofian historia. 1999, 97-98.

43 G. W. F. Hegel postuloi tämän valistushenkisen oppinsa Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse (1821, ”Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet”)-teoksensa esipuheessa sanoin: ”Mikä on järjellistä, on todellista; Mikä on todellista, on järjellistä.” G. W. F. Hegel: Oikeusfilosofia. 1994, 61. vrt. Jussi Kotkavirta: ”Johdatus Hegelin ajatteluun”. 2013; Taiteenfilosofia – johdatus estetiikan luentoihin, G.W. F. Hegel. 2013, 14.

44 Alison Stone: ”Alienation from Nature and Early German Romanticism”. Ethical Theory and Moral Practice. February 2013. 17 (1): 41-. https://www.researchgate.net/publication/272018589_Alienation_from_Nature_and_Early_German_Romanticism (20.8. 2023).

45 Judith Norman: ”Hegel and the German Romantics”. 2007, Hegel and the Arts, Stephen Houlgate (toim.). 2007, 310-. https://www.academia.edu/13678256/Hegel_and_the_German_Romantics (20.8. 2023). Hegel piti estetiikkaa käsittelevän luentosarjan Heidelbergin yliopistossa 1818 ja Berliinin yliopistossa vuosina 1820/21, 1823, 1826 ja 1828/29. Oikeistohegeliläinen historioitsija Heinrich Gustav Hotho toimitti luentosarjan kirjaksi, joka julkaistiin postuumisti kirjana nimeltä G. W. F. Hegel: Vorlesungen über die Aesthetik I-III(1835-1838, 2. korjattu laitos 1842-1843). Teoksen julkaisuhistoriasta esim. Oiva Kuisma: ”Katsaus Hegelin taiteenfilosofiaan”. 2013; Taiteenfilosofia – johdatus estetiikan luentoihin, G. W. F: Hegel. 2013, 26-28. Teoksensa ensimmäisessä osassa G. W. F. Hegel (2013, 119-124) käsittelee romantiikalle leimallista ironiaa ja pitää sitä tuomittavan tuhoavana ja nihilistisenä asenteena. Judith Normanin (2007) mukaan erityisen turmiollisena Hegel piti Jenan romantikkoihin lukeutuneen Friedrich Schlegelin Lucinde(1799)-romaania, jossa ”luonto kukoistaa ylivertaisena järkeen nähden ja aistillinen hengelliseen nähden”. 1800-luvun saksalaisen romantiikan ironiasta yleisemmin esim. Oskar F. Walzel: Saksalainen romantiikka. 1927, 178- 195.

46 Oliver Smith: ”The Russian Boehme”. 2014; An Introduction to Jacob Boehme – Four Centuries of Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). 2014, 200.

47 Cecilia Muratori: The First German Philosopher - The Mysticism of Jakob Böhme as Interpreted by Hegel. 2016, 219-. vrt. G.W.F. Hegel: ”Jacob Boehme”. 1896; Lectures on the History of Philosophy, G. W. F. Hegel. 1896, 3:188-216. https://archive.org/details/in.ernet.dli.2015.190961 (22. 8. 2023).

48 Blake. 1993, 70-71.

49 Saman tosiseikan vahvistavat myös mm. Kathleen Raine: Blake and Tradition . 1969. II: 352; Brian Audrey: The Watchmen of Eternity - Blake’s Dept to Jacob Boehme. 1987.

50 Bentley 2001, 126. vrt. Wikipedia: ”William Law”. https://en.wikipedia.org/wiki/William_Law (19.8. 2023).

51 William Law tunnetaan myös mm. historioitsija Edward Gibbonin (1737-1794) isän kotiopettajana tämän nuoruudessa. James Fraser:”William Law –a forgotten resident of Putney” http://www.wandsworthhistory.org.uk/ historian/Wm_Law.pdf (11.2. 2018). On kenties ironista, että William Law, yksi 1700-luvun Iso-Britannian tuotteliaimpia ja omaperäisimpiä kristittyjä kirjoittajia ja ajattelijoita, siis asui vuosia samassa taloudessa ja toimi hengellisenä ohjaajana saman perheen parissa, johon sittemmin syntyi ja kasvoi aikuisuuteen myös eräs 1700-luvun valistuksen tunnetuimpia kristinuskon kriitikoita; Edward Gibbon tunnetusti syytti kristittyjä antiikin Rooman valtakunnan rappiosta ja tuhosta teoksessaan The History of the Decline and Fall of Roman Empire (1776-1788). Erkki Salo on suomentanut tämän teoksen nimellä Edward Gibbon: Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1999, 3 osaa).

52 Toisaalta on spekulaatio rantereiden vaikutuksesta William Blakeen, josta lähemmin varsinkin E. P. Thompson: Witness against the Beast - William Blake and the Moral Law (1993). Jakob Böhmen vaikutuksesta rantereihin esim. Christopher Hill: The World Turned Upside Down: Radical Ideas During the English Revolution. 1984, 147-8, 176, 225, 289-90. Oletukseen Jacob Böhmen suorasta aatehistoriallisesta vaikutuksesta rantereihin suhtautuu skeptisesti kuitenkin esim.Ariel Hessayon: ”The Ranters and their sources: the question of Jacob Boehme’s supposed influence”. 2014; Antiquarianism and Science in Early Modern Urban Networks, Vittoria Feola(toim.).2014, 77-101. https://www.academia.edu/11041770/The_Ranters_and_their_sources_the_question_of_Jacob_Boehme_s_supposed_influence(18.2. 2018).

53 Jakob Böhmen vaikutuksesta Hegeliin lähemmin kertoo kuitenkin esim. Charles Taylor: Hegel. 1999, 54-55; David Walsh: ”The Historical Dialectic of Spirit - Jacob Boehme's Influence on Hegel.” 1984; History and System - Hegel's Philosophy of History., Robert Perkins (toim.). 1984, 15-35; Glenn Alexander Magee: Hegel and the Hermetic Tradition. 2001, 138- , 157-164.

54 Vrt. esim. Muratori 2016, 211, 230-231, 271-274, 274-281, 281-.

55 Glenn Alexander Magee: ”Hegel’s Reception of Jacob Boehme”. 2014; An Introduction to Jacob Boehme – Four Centiuries of Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). 2014, 240. vrt. Glenn Alexander Magee: Hegel and the Hermetic Tradition. 2001, 5, 10, 75, 165, 167, 175, 235-236. Jacob Böhmen ja G. W. F. Hegelin vaikutusta Ferdinand Christian Bauriin valottaa esim. Corneliu C. Simut: F. C. Baur’s Synthesis of Böhme and Hegel – Refining Christian Theology as a Gnostic Philosophy of Religion (2015). F. C. Baurin historiallis-kriittisen lähestymistavan merkityksestä teologiselle tutkimukselle ja ja Tübingenin koulukunnan merkityksestä yleisemmin esim. Horton Harris: The School of Tubingen – A Historical and Theological Investigation of the School of F. C. Baur. 1990; Johannes Zachhuber: Theology as Science in the Nineteeth Century – From F. C. Baur to Ernst Troeltch. 2013, 25-134.

56 Cyril O'Regan: ”Hegel, Sade and Gnostic Infinities”. Radical Orthodoxy: Theology, Philosophy, Politics, Vol. 1, Number 3 (September 2013), 411.http://journal.radicalorthodoxy.org/index.php/ROTPP/article/view/58 (12.2. 2018). G. W. F. Hegelin ajattelua on pitänyt modernina gnostilaisuutena myös Eric Voegelin:Wissenschaft, Politik und Gnosis (1959, ”Science, Gnosticism and Politics”, 1968), joka tulkitsee tämän kielteisenä ja tuomittavana ilmiönä, sillä hän näkee gnostilaisuudessa oikeistolaisen ja vasemmistolaisen totalitarismin eli fasismin ja marxismi-leninismin enteitä. G. W. F. Hegelin ajattelua pitää modernina gnostilaisuutena myös esimerkiksi Jeffrey J. Kripal: The Serpent's Gift: Gnostic Reflections on the Study of Religion (2007, 83-87), joka kuitenkin tulkitsee tämän päinvastoin myönteisessä valossa, sillä hän näkee gnostilaisuudessa patriarkaalisten valtarakenteiden kritiikin ja emansipaation merkityksiä.

57 Jakob Böhmen vaikutuksesta 1800-luvun klassisiin saksalaisiin idealisteihin esim. Ernst Benz: The Mystical Sources of German Romantic Philosophy. 1983, 10-14; David Walsh: The Mysticism of Inner-worldly Fullfilment – A Study of Jacob Boehme.1983, 28-30; Paola Mayer: Jena Romanticism and Its Appropriation of Jacob Boehme: Theosophy, Hagiography, Literature. 1999.

58 Heikki Ikäheimo: ”Hegel, Georg Wilhelm Friedrich”. http://filosofia.fi/node/2416 ( 31.1.2018).

59 Julie E. Maybee: "Hegel’s Dialectics - § 3", The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2020 Edition), Edward N. Zalta (toim.). https://plato.stanford.edu/archives/win2020/entries/hegel-dialectics/ (19.8. 2023). Toisin Jussi Kotkavirta (2013, 16), jonka mukaan G. W. F. Hegelin Wissenschaft der Logik (1812-1816, ”Logiikan tiede”)-teoksen rakenne noudattaa dialektisen prosessin kaavaa: Teesi-Antiteesi-Synteesi. Samoin Oittinen & Jauhiainen 2011, 31: ”Hegelin täsmennys Kantiin oli se, että sitä, mitä Kant nimitti synteesiksi, vastaa Hegelillä negaation negaatio. Hegel pyrkii toistamaan tämän operaation Logiikan tieteen joka tasolla, mistä seuraa triadisuuskaavan eli kolmijäsenisen mallin toistuminen kaikkialla. Populaariesityksissä Hegelin triadikaava usein luonnehditaan teesiksi, antiteesiksi ja synteesiksi, mutta vaikka luonnehdintaa voi asiallisesti pitää oikeana, ei Hegel itse juurikaan käytä näitä sanoja.”.Cecilia Muratorin (2016, 276-278) mukaan Vorlesungen über die Philosophie der Religion (1827, ”Uskontofilosofian luennot”)-teoksessaan G. W. F. Hegel itse näki triadisen kaavan alkuperältään gnostilaisena.

60 Magee 2014, 232.

61 Kristine Hannak: ”Boehme and German Romanticism”. 2014; An Introduction to Jacob Boehme – Four Centuries of Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). 2014, 162-.

62 Charles Rosen&Henri Zerner: Romanticism and Realism – The Mythology of Nineteenth Century Art. 1984, 16, 78, 179.

63 Tällaista vihjailee esim. Karl Marx ja Friedrich Engels: ”Pyhä perhe eli kriittisen kritiikin kritiikkiä”. 1979; Valitut teokset., Karl Marx ja Friedrich Engels. 1. osa. 1979, 497, 501. Vrt. myös Franklin Rosemont: "Karl Marx and the Iroquois”. Peculiar Mormyrid (10/2019), 3-4. https://peculiarmormyrid.com/wpcontent/uploads/2019/10/franklin-rosemont-karl-marx-and-the-iroquois.pdf (7.3 2021). Marxilaista tulkinta William Blaken runoudesta ja dialektiikasta edustaa mm. Jacob Bronowski: William Blake and the Age of Revolution. 1972. Jacob Bronowski (1972, 130, 180-1, 188, 190-1) katsoo William Blaken ennakoivan saksalaisen Karl Marxin dialektiikkaa, sosiologiaa ja yhteiskunta- ja uskontokritiikkiä. Vrt. G.E. Bentleyn Jr:n (2001, 449) tiivis luonnehdinta Jacob Bronowskin (1972) teoksesta.

64 Eric Hobsbawm: The Age of Revolution – Europe 1789-1848. 1991, 317-319. Karl Marxin vieraantumisteorian painotukset ovat kuitenkin merkitsevästi erilaiset kuin esimerkiksi Jean-Jacques Rousseaulla, 1800-luvun saksalaisilla romantikoilla ja/tai G. W. F. Hegelillä; 1700-1800-lukujen valistuksen, romantiikan ja realismin vieraantumisteorioita vertailee tiiviisti esim. Joachim Israel: Vieraantuminen – Marxista nykysosiologiaan. 1974, 29-, 34-, 37-, 41-.

65 Tiiviin luonnehdinnan Karl Marxin poliittisen filosofian intellektuaalisista vaikutteista antaa esim. Isaiah Berlin: Karl Marx -Elämäkerta. 1968, 17-19, 68. Vladimir Iljits Leninin (1870-1924) klassisen muotoilun mukaan Karl Marxin keskeisiin intellektuaalisiin vaikutteisiin kuului siis varsinkin seuraavat kolme: Saksalainen idealistinen filosofia (Kant, Hegel, Feuerbach) , ranskalaiset utopiasosialistit (Rousseau, Fourier, Saint-Simon, Blanc, Proudhon) ja klassinen englantilainen kansantaloustiede (Smith, Ricardo, Mill). Vrt. V.I. Lenin: “Karl Marx – johdatus marxilaisuuteen”. 1948; Pääoma – Kansantaloutieteen arvostelua – Ensimmäinen osa, Karl Marx. 1948, 10.

66 Hannak 2014, 162; Michael G. Cooke: The Romantic Will. 1976; Howard H. Brinton: The mystic will, based on a study of the philosophy of Jacob Boehme. 1930, 219. https://archive.org/details/mysticwillbasedo00brin/page/218 (13. 9. 2019).

67 Blake 1988, 592; Blake 1993, 39.

68 Walsh 1983. Arthur Schopenhauerin filosofinen pääteos on osin suomennettu teoksissa Arthur Schoppenhaer: Pessimistin elämänviisaus – valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista (1991a) ja Arthur Shoppenhauer: Kuoleman ja kuolematon- filosofinen tutkielma (1991b), joista ensinnä mainittu käännöskokoelma sisältää Arthur Schoppenhauerin teoksen toisen osan luvut Nro. 1, 17, 31, 39, 46 ja jälkimmäinen koostuu toisen osan luvusta Nro.41.

69 Blake 1988, 602; Blake 1993, 43.

70 Arthur Schopenhauerin filosofiasta Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia. 2. osa: “Uuden ajan filosofia”. 1999, 329-. Vrt. myös Schoppenhauer. 1991b, 18-19. Arthur Schoppenhauerin vaikutuksesta Sigmund Freudiin: Peter Gay: Freud - Elämäkerta. 2004, 171, 196, 451. Romantiikan käsityksiä tahdosta valottaa laajemmin mm. Cooke 1976.

71 Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia. 2. osa: “Uuden ajan filosofia”. 1999, 334-. luku: “Nietzsche“ .

72 Michael Inwood: A Hegel Dictionary. 2003, 72-; Ioan P. Couliano: The Tree of Gnosis. 1992, 257-258; Karl Löwith: From Hegel to Nietzsche – Revolution in Nineteenth-Century Thought. 1964, 188, 333, 370-371; Jacob Taubes: Occidental Eschatology, 2009, 162-; vrt. Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra – kirja kaikille eikä kenellekään. 1967, 9. Jumalan kuoleman teemasta G. W. F. Hegelin Phänomenologie des Geistes (1807, ”Hengen fenomenologia”)-teoksessa esim. Susanna Lindberg: ”Johdanto”. 2012; Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan, Susanna Lindberg (toim.). 2012, 37; Eric Voegelin: ”Murder of God”. 1968; Science, Gnosticism and Politics, Eric Voegelin, 1968, 46-.

73 Walter Kaufmann: Nietzsche – Philosopher, Psychologist, Antichrist. 1975, 321, 350, 354, 357, 374-375, 377, 380-382, 415. Goethen tunnetun postuloinnin mukaan ”romantiikka on heikkouden kanssa liittoutunutta egoismia” ja lisäsi hän tähän vielä ”klassismia kutsun terveeksi ja romanttista sairaaksi”. Kaufmann 1975, 380.

74 Tuomas Anhava: ”Kaikki Blaken olennaiset katsomukset, psykologiset oivallukset ja mystiset tavoitteet sisältyvät suppeasti ja alustavasti ilmaistuna ’Taivaan ja Helvetin Avioliittoon’; Se on hänen ideamaailmansa paras, ”käyttökelpoisin” esitys. ”Anhava 1993a, 25.

75 THE HUMAN ABSTRACT// Pity would be no more, /If we did not make somebody Poor:/ And Mercy no more could be,/ If all were as happy as we;// And mutual fear brings peace;/ Till the selfish loves increase./ Then Cruelty knits a snare,/ And spreads his baits with care.// He sits down with holy fears,/ And waters the ground with tears:/ Then Humility takes its root/ Underneath his foot.// Soon spreads the dismal shade/ Of Mystery over his head;/ And the Catterpillar and Fly,/ Feed on the Mystery.// And it bears the fruit of Deceit,/ Ruddy and sweet to eat;/And the Raven his nest has made/ In its thickest shade.// The Gods of the earth and sea/ Sought thro' Nature to find this Tree/ But their search was all in vain:/ There grows one in the Human Brain // (William Blake: Selected Poems. 1996, 105. Blake. 1988, 27.)

76 Kannattaa huomioida, että käsite ’sääli’(pity) on Blaken runoudessa ambivalenttinen: Yhtäällä se merkitsee Blaken inhoamaa ylimielistä ja alentuvaista säälittelyä, mutta toisaalta se rinnastuu hänen selvästi hyväksymään kristilliseen agapê-rakkauteen, jolloin se voidaan suomentaa ’sururakkaus’, ’myötätunto’. ’armollisuus’, ’laupeus’. Harold Bloomin (1988, 907 ) esittämän tulkinnan mukaan The Human Abstract-runon ’sääli’ on Blakelle kristillisen agapê-rakkauden satiirinen vastakohta ja hänen systemaattisesti hylkäämä kielteinen tunne, koska ”se on liitossa pelon ja itsekkään omistushalun kanssa”. S. Foster Damonin (1988, 422) esittämän tulkinnan mukaan Blaken The Divine Image-runo on luonteeltaan ironinen kun taas The Human Abstract runo ei sisällä ironiaa. Tulkintojen välinen ristiriita on kuitenkin näennäinen, sillä molempien mukaan tekopyhä säälittely Blakelle on aina alhaista, mutta todellinen sääli on korkein kristillinen ihanne: Agapê . Tekopyhä säälittely erottaa, todellinen sääli yhdistää. Damon 1988, 269, 327.

77 Blake 1988, 643: Annotations to The Works of Sir Joshua Reynolds (1798).

78 Damon 1988, 4. ”Abstraction”.

79 Damon 1988, 419-426.

80 Ostriker 1977, 910.

81 William Blake: Viattomuuden ja Kokemuksen lauluja – Osoitus ihmisssielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta. 2019, 50. Vrt.King James Version:”So God created man in his own image, in the image of God created he him; male and female created he them. ” (Genesis 1:27).

82 Blake 1988, 12-13. THE DIVINE IMAGE. //To Mercy, Pity, Peace, and Love/ All pray in their distress; /And to these virtues of delight /Return their thankfulness. //For Mercy, Pity, Peace, and Love /Is God, our father dear, /And Mercy, Pity, Peace, and Love /Is Man, his child and care. //For Mercy has a human heart, /Pity a human face, /And Love, the human form divine, /And Peace, the human dress. //Then every man, of every clime, /That prays in his distress, /Prays to the human form divine, /Love, Mercy, Pity, Peace. //And all must love the human form, /In heathen, Turk, or Jew; /Where Mercy, Love, and Pity dwell /There God is dwelling too. //

83 Blakelle ”Mysteerin Puu” assosioituu Genesiksen paratiisimyytissä kuvattuun Hyvän – ja pahantiedonpuuhun(vrt. Gen. 1-3), jota Raamatun kertomuksen mukaan oli Eevan mielestä”ihana katsella”, sillä hänestä se oli ”suloinen puu antamaan ja ymmärrystä”, vaikka todellisuus oli toinen. Käärmeen viettelemänä Adam ja Eeva söivät Hyvän – ja pahantiedon hedelmää, jonka seurauksena heidät karkotettiin paratiisista ja kuolema tuli heidän kokemuspiiriinsä. Hyvän – ja pahantiedonpuun vastakohdaksi Blaken runoudessa nousee Uuden Jerusalemin paratiisillinen Elämänpuu , jonka hedelmistä Johanneksen ilmestyksen mukaan uskovaiset saavat nauttia.(Ilm. 2:7, 22:2, 14. vrt. myös Gen. 2:9, 3:22, Sananl. 3:18, 11:30, 13:12, 15:4). Damon (1988, 411) kertoo, että Blakelle Elämänpuun hedelmät olevat sama asia kuin seksi, sillä hänelle ”seksi on keskeisin portti ikuisuuteen”. Damon 1988,129-13: ”Eternity”,367-368: ”Sex”, 410-411: ”Tree of Life”, ”Tree of Mystery” . Vrt. myös Blake 1988, 28: ”A Poison Tree”; Blake 1988, 26: ”The Garden of Love”; Ahti 2001, 96: ”Rakkauden puutarha”.

84 Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 431.

85 Vesa Oittinen: Marxilainen uskontokritiikki – tieteellisen ateismin lähtökohtia. 1979, 11; Karl Marx: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. 2009, 82.

86 Churton 2015, 48, 73, 92, 169, 218, 233; vrt. Damon 1988, 213-214. Paradoksaalisesti sittemmin myös Karl Marxin ajattelussa on nähty yhtymäkohtia antiikin gnostilaisuuteen; Näin asian näkee varsinkin Eric Voegelin: Wissenschaft, Gnosis und Politik (1959, ”Science, Gnosticism and Politics”, 1968). Eric Voegelin (1968, 35) on kutsunut Karl Marxin filosofista ajattelua “modernisoiduksi gnostilaisuudeksi“. Samoin Ernst Topitsch: “Marxismus und Gnosis“.1966; Sozialphilosophie zwischen Ideologie und Wissenschaft, Ernst Topitsch (toim.). 1966, 261-; Vrt. Jacob Taubes: The Occidental Eschatology. 2009, 164-; Giovanni Filoramo: A History of Gnosticism. 1992, xiv, 193. Giovanni Filoramo (1992, 57, 88, 117) rinnastaa varsinkin Karl Marxin poliittisen taloustieteen opin yhteiskuntaluokkien kolmijaosta, - siis varsinkin jako proletariaattiin, keskiluokkaan ja kapitalisteihin - , valentinolaisen gnostilaisen teologian oppiin kolmesta ihmistyypistä, joita olivat “Valitut“(gnostikot), ““Lunastetut“(kristityt) ja ”Kadotetut“(pakanat ja juutalaiset). Samankaltainen oppi ilmenee sittemmin 1500-luvulla uskonpuhdistaja Jean Calvinilla (1509-1564), joka myöskin puhuu “Valituista“(kalvinistit), “Lunastetuista“ (muut protestantit) ja “Kadotetuista“(katoliset, juutalaiset ja pakanat). William Blake omaksui John Miltonilta kalvinistisen opin ihmiskunnan jaosta kolmeen luokkaan, mutta Milton-runoelmassaan hän kääntää sen karnevalistisesti päälaelleen ja näkee kristinuskon Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen ”Kadotettujen” luokan keskeisimpänä edustajana. Lindsay 1979, 179; Damon 1988, 87-88; vrt. Jes. 53:12; Mark. 15:28; Luuk. 22:37. Ioan P. Couliano (1992, 260) uskoo, että Karl Marxin G. W. F. Hegeliltä omaksuma oppi “vieraantumisesta“ modernissa yhteiskunnassa on sekin alkuperältään gnostilainen oppi. Karl Marxin ajattelusta löydetyt yhtymäkohdat antiikin gnostilaisuuteen ovat kuitenkin suhteellisen pinnallisia, mutta sen sijaan William Blaken runouden aatteita voidaan perustellusti kutsua antiikin gnostilaisuuden modernisaatioksi. Joistakin yhtymäkohdista huolimatta syviä eroavuuksia Karl Marxin ja William Blaken ajattelun välillä on ja pysyy: Marx oli 1700-luvun valistuksen traditioita vaaliva filosofinen materialisti ja ateisti, Blake pikemminin – Tuomas Anhavan (1993a, 25) ilmaisua käyttäen - ”dialektinen idealisti” ja valistuksen kriitikko.

87 Damon 1988, 197: ”Innocence and Experience”.

88 Blake 2019, 26.