.JPG)
Olipa kerran köyhä nokipoika nimeltä Filemon. Leipänsä hän ansaitsi omalla työllään puhdistamalla Böömin kuningaskunnan pääkaupungin eli Prahan Vanhankaupungin savupiippuja. Hän asui pienessä asunnossa Prahan Vanhankaupungin laidalla, vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa , jossa ei ollut takkaa ei liettä ei savupiippua , mutta ei sangen suurta suruakaan. Talvella asunnossa oli tosin sangen kylmä. Filemon asui siellä yksin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet jo monta vuotta sitten. Vanhempien kuollessa nokipoika suri kyllä kovin, mutta nyt hän nautti työstään ja oli sangen taitava siinä. Tehdessään työnsä huolellisesti nokipoika tuotti monille kaupungissa tyytyväisen mielen. Avatessaan savuhormeja pojalla oli tapana lauleskella itse sepittämiään lauluja. Ihmiset nauttivat kuullessaan hänen laulujaan ja hän sai tästäkin osakseen kiitosta.
Filemonin taitavuus työssään oli niin suuri, että lopulta tieto siitä kiiri Prahan kuninkaanlinnaan saakka. Eräänä keväänä kun tulppaanien kukinnot olivat kauneimmillaan Filemon kutsuttiin kolaamaan kuninkaanlinnan savupiippuja. Kutsun lähetti itse Böömin kuninkaanlinnan hovimestari. Kutsukirjeessä oli kuninkaanlinnan viraston leima, jota Filemon ihasteli hämärässä asunnossaan illan suussa kynttilänvalossa kun hän oli saapunut takaisin asunnolleen pitkän ja nokisen työpäivän jälkeen. Hän olisi halunnut näyttää kirjettä vanhemmilleen, mutta sitten hän muisti, että he eivät enää olleet keskuudessamme. Silloin hän sanoi: ”Näytänpä kirjeen teille taivaassa, rakkaat vanhempani, jos sinne kerran vielä pääsen!”
Kultaisia ja hopeisia savupiippuja
Varhain seuraavana aamuna kun Kuu ja Venus vielä loistivat taivaalla Filemon lähti jalan kohti kuninkaanlinnaa. Matkalla kohti kuninkaanlinnaa hän kohtasi vanhan ystävänsä leipurin.
-Minne matka, oi kuomaseni?, kysyi leipuri nokipojalta.
-Kohti kuninkaanlinnaa matkaan, oi kuomaseni. Menen kolaamaan kuninkaanlinnan kultaisia ja hopeisia savupiippuja!, vastasi Filemon iloisena.
-Kas! Näet siellä prinsessan, joka on kauniimpi kuin kukaan muu maailmassa. Hänen hiuksensa ovat mustat kuin eebenpuu, ihonsa valkea kuin lumi ja huulensa punaiset kuin veri. Mutta varo, ettet näe mustaa ruusua kuninkaanlinnan puutarhassa, sillä ken sen näkee, hän lemmen tähden turman saa!
-Muistan varoituksesi, oi kallis ystäväiseni!, hoikkasi Filemon mennessään.
Aamun sinisinä hetkinä Filemon saapui kuninkaanlinnan päänoven suulle. Ovella kuninkaanlinnan hovimestari olikin häntä vastassa ja hänen vastaanottonsa oli erittäin ystävällinen. Pian tervehdyksien vaihtamisen jälkeen siirryttiin sisälle linnan pihalle, jossa hovimestari määritteli Filemonin tehtävät kuninkaanlinnassa. Niihin kuului koko kuninkaanlinnan kaikkien savupiippujen kolaaminen. ”Siinäpä vasta huomattava tehtävä!”, ajatteli Filemon mielessään. ”Tehtävään kuluu aikaa ainakin kuukausi tai kaksi tai kenties kolmekin!” Sitten olikin jo aika aloittaa työt ja Filemon kiipesi katolle kolaamaan kuninkaanlinnan kultaisia ja hopeisia savupiippuja. Työssään Filemon oli sangen näppärä ja taitava. Työnsä edetessä hän pisti lauluksi. Näin hän lauloi.
Kuka neito on maassa kaunehin?, kysyin tuulelta ja sateelta.
Mutta tuuli vain humisi, sadepisarat ropisivat.
Kuka neito on maassa kaunehin?, kysyin kuulta ja tähdiltä.
Mutta tähdet vain tuikkivat,
kuu
vain
loisti.
Kysyin auringoltakin: “Ken neito on maassa kaunehin?”
Mutta aurinko säteili vain hymyillen.
Kysyin pilviltä ja sateenkaarelta, ken on maassa kaunehin.
Mutta sateenkaari
vain
väreili
ja pilvet
hälvenivät.
Kysyin viisaalta, ken neito on maassa kaunehin.
Mutta viisas vain kysyi:
“Miksi kysyt?”
Kysyin ystävältäni, ken neito on maassa kaunehin.
Ystäväni vastasi: Kysy vielä sydämeltäsi.
Kysyin sydämeltäni, ken neito on maassa kaunehin.
Sydämeni vastasi: Morsiamesi on
maassa
kaunehin.
Ja tuuli huhuili kuin kaikuna: Morsiamesi, morsiamesi.
Sade lauloi sadepisaroin: morsiamesi
on
maassa
kaunehin.
Tähdet tuikkivat: Morsiamesi, morsiamesi.
Kuu huokaili: Morsiamesi on maassa kaunehin.
Aurinko hymyili: Morsiamesi on maassa kaunehin.
Viisas ja ystäväni kuin kaikuna: Morsiamesi, morsiamesi.
Sateenkaari kaareutui kaareksi, jonka päässä oli morsiameni.
Pilvet muodostivat linnoituksen, jonka kuningatar oli morsiameni.
Ei Filemonilla vielä morsianta ollut, mutta näin hän kuitenkin lauloi työpäivänsä kuluessa. Ja sattuipa tosiaankin niin, että linnan kuninkaantyttären ikkuna oli avoinna tuona kauniin kevätpäivänä, jona tulppaanit ja omenapuut ja orkideat olivat juuri nousemassa kukintoonsa. Ikkunastaan prinsessa katseli nokipojan soreaa vartta ja häntä miellytti kovin näin notkea ja rohkea poika, joka liikkui niin näppärästi katolla ja joka lauloikin niin somasti. Mielessään prinsessa teki siitä hetkestä lähtien lupauksen, että hän päätti tutustua hieman lähemmin tuohon köyhään nokipoikaan. Prinsessa meni heti siltä istumalta isänsä, leskeksi jääneen vanhan kuninkaan puheille.
-Rakas isäni, kuulehan, aloitti prinsessa.
-No kerro vain, rakas tyttäreni, vastasi vanha kuningas.
-Olen miettinyt asiaa ja tullut lopputulokseen, että haluaisin paremmin oppia tuntemaan, miten tavalliset ihmiset elävät. Ethän toki pahastu tästä, rakas isäni?
-Enhän toki. Opiskele vain tavallisten ihmisten elämää. Siitä voi olla suurtakin hyötyä sinulle kun sinusta tulee hallitsija, rakas tyttäreni. Mutta miten aiot toteuttaa tämän opiskelun?
-Haluaisin tekeytyä siivoojaksi , yhdeksi linnanneidoista vähäksi aikaa. Haluan oppia, miten lattioita jynssätään ja miten pyykkiä pestään. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?
-Eihän toki, rakas tyttäreni, sanoi vanha kuningas.
-Kiitos, rakas isäni, sanoi prinsessa.
.JPG)
Rabbi Löw
Siinä puhdistelleessaan linnan kultaisia ja hopeisia savupiippuja Filemon tuli yhden avonaisen kattoikkunan ääreen. Ikkunan toisella puolella seisoskeli pitkäpartainen, harmaantunut mieshenkilö, joka tarkkaili nokipojan toimia. Filemon tunnisti heti henkilön ikkunassa: Sehän oli kuuluisa talmudinen oppinut, rabbi Jehuda Löw. Siinä samalla Filemonin uutterasti kolatessaan kultaisia ja hopeisia savupiippuja, rabbi Löw kävi haastelemaan hänelle.
-Tiedätkös sinä, kuka minä olen?, aloitti rabbi Löw.
-Toki tiedän! Sinähän olet rabbi Löw: maan kuulu matemaatikko, astronomi, talmudinen oppinut, mystikko ja filosofi!Mutta kaduilla kuiskitaan myös, että tämän ohella olet vihkiytynyt valkeaan magiaan ja kerrotaanpa jopa, että tämän johdosta Böömin kuningas pitää sinua salaisesti hovilääkärinään, vastasi nokipoika.
-No, kerrohan, mitä muuta minusta maailmalla kerrotaan?, kysyi rabbi Löw.
Silloin Filemon viritti laulun.
S e
o l i t
s i n ä
r a b b i
L ö w
j o k a
h a l u s i t
a s e t t u a
J u m a l a n
k a l t a i s e k s i
J u m a l a n s a l a i s e n
n i m e n v o i m a l l a
Kirjoitit hiekkaan piirretyn Salomon
sinetin sisään Jumalan salaisimman
nimen, nimen Emet ja herätit maasta
hurjan Golemin, jolla otsallaan luki
hepreaksi ’Totuus’, turvaksesi
epävarmoina aikoina, joina kansa
pilkkasi Raamattua ja Talmudia ja kansasi
jäseniä raastettiin kodeistaan kaduille
ja toreille rahvaan häväistäväksi, mitä
enkeli Mikael katsoi vierestä surullisena
kyynelehtien taivaansinisin silmin
kädessään liekehtivä Totuuden miekka.
Totisesti Jumalan kaltainen olit, rabbi Löw.
Olit
heikkojen ja sorrettujen
puolustaja,
olit
kuin peilin heijastus peilissä ,
joka heijastuksissa
ikuisuuden tavoitti.
Herätit maasta hurjan Golemin
niin kuin muinaisuudessa
Jumala herätti ensimmäisen
miehen, Adamin,
kuivista oksista
muodostuivat sen luut,
kuivuneesta ruohosta sen hiukset,
mustista
kivistä sen silmät,
liha kuivuneesta maan tomusta,
henki tuulen henkäyksestä .
Mutta huomasit, että Golem kasvoi
päivä päivältä kooltaan ja voimiltaan
yhä voimakkaammaksi. Ehkä silloin
ajattelit mielessäsi, että antaa Jumalan
oikeamielisesti kurittaa Herran valittua
kansaa, rakasta lastansa, sillä liika
voimantunto on ihmiselle vain pahaksi,
sillä Jobinkin usko oli kärsimyksessä
kirkkaampi. Kenties juuri siksi peruit
hurjan manauksen, annoit maaksi tulla
jälleen hurjan Golemin, poistit sen
otsalta yhden kirjaimen, alefin.
Ja jäljelle jäi vain sana ’Met’, kuollut.
J a
s i e l l ä
k u o l l u tG o l e m
y h ä
l i i k k u -
m a t t o m a n a
m a k a a k a t s e
t u i j o t t a e n
k a t t o a
k i v e t t y n e i n k i v i s i l m i n
P r a h a n A l t n e u c h u l i n
g e n i z a n s i n e t ö i d y l l ä u l l a k o l l a,
j o s s a s e o d o t t a a p ä i v i ä a n k a r i a,
.JPG)
Rabbi Löwiä kovin miellytti nokipojan laulanta.
Niinpä laulun päätyttyä hän sanoi vielä: ”Laula vielä rakkaudesta, oi lauluniekka!”.
Ja niin Filemon lauloikin.
Rakkaus on kuin yöperhonen
joka ei pelkää tulta
vaan syöksyy aina suoraa päätä
kuumimpaan liekkiin
Rakkaus ei ole lintu tai koira tai kala.
Rakkaus voi olla lintu tai kala tai koira;
Se voi ottaa viestinviejäkseen
minkä tahansa hahmon
ja puhua mitä tahansa kieltä.
Todellisuudessa rakkaudella
ei ole fyysistä ruumista;
Se on kuin Tuomas Akvinolaisen
Summa Theologian enkeli.
Rakkaus on kaksikielinen
Toinen kieli puhuu unen kieltä
toinen kuoleman
Kuin käärme
Rakkaus on
deterministisen
tarkasti toimiva
kellokoneisto,
jonka Jumala loi.
Heprealaisille rakkaus on ahavaa
kreikkalaisille agape ja eros
Meillä on monia nimityksiä rakkaudelle
mutta kukaan ei tiedä
rakkauden todellista nimeä
Rakkaus tuntee täydellisesti
meidät kaikki
Rakkaudella on siivet,
joilla se lentää rakastajan luota
rakastetun luo ja takaisin rakastajan luo.
Se ei milloinkaan eksy reitiltään ;
Se on kosminen mysteeri.
Kuin kyyhkynen.
Rakkaus kaivertaa sydämiimme
kauneimmat runot
väkivahvoin käsivarsin
se tatuoi sisimpäämme
totuudelliset sanat
Tämän kuultuaan rabbi Löw oli kovin mielissään. Hän taputti käsiään ja huudahti “Bravo!”.
Eräänä päivänä sinä kesänä, jona nokipoika Filemonin oli määrä kolata kuninkaanlinnan kultaisia ja hopeisia savupiippuja, hän tuli katolla savupiipun eteen , jonka vieressä oli linnan yhden salongin kattoikkuna. Nokipoika kurkisti ikkunasta sisään salonkiin ja näki sisällä ikkunaruudun toisella puolella vaatimattomasti pukeutuneen, mutta samalla sangen sorean neidon, joka jynssäsi salongin lattiaa. Neidon hiukset olivat mustat kuin eebenpuu, ihoa valkea kuin lumi ja huulet punaiset niin kuin veri. Samassa neito kohotti katseensa nokipoikaan ja hymyili. Filemon ihastui suuresti neitoon siinä silmänräpäyksessä. Silloin Filemon ajatteli mielessään: ”Onpa kaunis linnanneito! Kaunis kuin kuninkaantytär! Tai vielä kauniimpikin!” Hän ei nimittäin arvannut, että kyseessä oli nimeomaan juuri kuninkaantytär.
Sinä iltana Filemon palasi asunnolleen Prahan vanhassa kaupungissa hymyillen. Illan hetkinä hän runoili kirjeen linnanneidolle. Tällainen kirje se oli.
Oi ihana linnanneito,
Tänä yönä, kun taivas tummuu, tuuli yltyy, humisee ikkunoissa ja alhaalla kadulla hevosten ja rattaiden katkeamaton virta valuu tasaisesti kopisten ja natisten ohitse puiston keväisten, kukkivien tulppaanien ja orkideoiden ja omenapuiden reunustamien piennarten ja talon, jossa asun 3. kerroksessa. Olen yksin ja tunnen: Haluan, en halua paeta tätä kopinaa ja natinaa. Ajattelen silmiäsi kuin arvoitusta, jota en vielä ymmärrä ja samassa yö pudottaa viittansa kaupungin ylle.
Muistan hymysi, jonka annoit minulle tänään kuin vahingossa. Muistan: se oli kuin lintu, jonka raskas, kova päivänvalo oli heittänyt maahan, mutta jonka nostit maasta ja pitelit hetken kädessäsi kauniisti, varovaisesti, hellästi. Annoit sen minulle kuin kultaisen linnun arvellen, että veisin sen takaisin yöhön, jossa se taas voisi lentää. Kätkeydyn tähän muistoon, salaan sen ja tunnen, että elämässäni ei ole mitään muuta. Kummallisen kaunis, iloinen, surullinen hymy.
Ajattelen: Haluan, en halua paeta tätä kopinaa ja natinaa, unetonta, sortuvaa kaupunkia, jossa ainoa toivoni on sinussa. Hymysi ruusunpunassa, lumenvalkeassa ihossasi, tuulessa, joka laulaa kaukaisuuden laulua, unessa, silmiesi hopeapeileissä.
Tunnen: En halua enää päivänvaloa, raskasta ja kovaa, haluan kadota yöhön, jossa sinun kultaiset lintusi lentävät, jossa tähdet putoavat sinun syliisi, hiuksiisi, silmiisi, huuliisi ja tuuleen, joka hyräilee hiljaa koko tämän yön sinun huultesi melodiaa.
Kirjeen kirjoitettuaan Filemon nukahti ja näki ihanaakin ihanampaa unta.
Seuraavana työpäivänä Filemon näki linnanneidon ilmielävänä uudemman kerran jynssäämässä linnan lattioita. Nähtyään neidon Filemon pudotti kirjeensä läheisestä savupiipusta , josta ei sillä hetkellä tuprunnut savua, sisälle linnan salonkiin ja toivoi, että linnanneito löytäisi sen.
Myöhään seuraavana iltana kun ilta-aurinko oli värjännyt taivaan purppuranpunaiseksi Filemon palasi takaisin asunnolleen raskaan työpäivän jälkeen. Samassa kun hän oli astunut sisään asuntoonsa, kirjekyyhkynen lensi avonaisesta ikkunasta sisään. Filemon havaitsi kirjekäärön kyyhkysen jalassa ja irrotti sen ja luki sen. Kirjeessä oli seuraava viesti.
Ennen
kuin
tulppaanit
vaipuvat
valkean yön
hypnoosiin
ilta on täynnä
mahdollisuuksia
ja sydän avartuu
käsittämään
että kaikki
maailman
kaikkeudessa
liittyy yhteen
linnut laulavat
pehmeästi
puutarhan
oksistoissa
ja pienikin
vilkaisu
huuliesi viivaa
saa hymyilemään
silloin olen varma:
juuri sinun
rinnallesi
sielulintuni lentää
tänäkin yönä
ja visertää uneesi
varjoisat nuotit
kätke ne sydämeesi
tunne ihollasi
sen laulu
eikä mikään enää
voi erottaa
meitä.
Filemon oli varma, että viesti oli linnanneidolta, jonka hiukset olivat musta kuin eebenpuu, iho valkea kuin lumi ja suu punainen kuin veri. Samassa ulkona alkoi keväinen sadekuuro. Filemon istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan runon. Runo oli seuraavanlainen.
Salaisuuksia
Entä jos
kirjoittaisin
sinulle kirjeen?
Kuljettaisiko
kyyhkynen sen
siivillään suojellen
läpi sateen?
Tai jos
lähtisin luoksesi
kun Kuu ja Venus
loistaisivat taivaalla
yön viimeisellä hetkellä?
Avaisitko minulle
ikkunasi aamuvarhaisen
sinisinä hetkinä?
Entä jos näinkin unta,
että suutelin sinua
perhosensiivenkevyesti
kun makasimme vierekkäin
ruusun terälehtien peittämällä
ihanaisesti tuoksuvalla vuoteella?
Jos sen unen sinulle kertoisin,
avaisitko silloin minulle
salaisuuksiesi arkun?
Antaisitko avaimen unen
peilipinnan taakse?
Vai sanotko, että silmiemme kristallisiin kyyneleisiin
ei ole lääkettä? Sanotko, että on vain sateenkaari,
mutta sen värit eivät loista meille?
Kysyn sinulta ja kehotan sinua:
K a t s o
a r v o i t u k s i e n
k a i v o o n
s i l l ä s i n n e
k ä t k i n
s y d ä m e n i
v a i n
y k s i n
s i n u l le
Tämän runon Filemon kiinnitti kirjekyyhkysen jalkaan ja lähetti sen taas lentoon. Myöhään seuraavana yönä , juuri ennen aamunsarastusta kun Kuu ja Venus olivat yhä taivaalla, Filemon lähti taas kohden kuninkaanlinnaa. Filemon nousi katolle aamun sinisinä hetkinä ja kohosi sen salongin ikkunan eteen, jossa ensi kerran oli nähnyt linnanneidon ja jäi odottamaan. Hetkeä myöhemmin ikkuna avattiin ja Filemon näki hymyileväisenä edessään linnanneidon, jonka hiukset olivat mustat kuin eebenpuu ja iho valkoinen kuin lumi ja huulet punaiset kuin veri. Ja mitä sitten tapahtui? Se on salaisuus.
Koko sen kesän Filemon ja linnanneidoksi tekeytynyt prinsessa kuhertelivat kuin kaksi kyyhkyläistä. Filemon rakastui yhä syvemmin linnanneitoon, jota ei arvannut kuninkaantyttäreksi, ja myös kuninkaantytär rakasti Filemonia, joka kirjoitti koko kesän hänelle toinen toistaan ihanampia lauluja ja runoja. Viimein kuitenkin nokipojan työurakan loppu alkoi häämöttää. Tuolloin, eräänä iltana, Filemon kirjoitti taas kerran runon. Tämä runo oli seuraavanlainen.
Tähtiin kirjoitettu
Hän kutsuu minut esiin
alastomista salaisuuksistani.
Kultaa hiuksissaan
hän vyöttää minut pilviin.
Hän puhuu uniini pehmeästi.
Hän uneksii metsän,
hiljaisuuden,
lammen peilipinnan
ja kuiskauksen.
En omista häntä.
Paitsi
hänen heijastuksensa äänettömän
pinnan,
joka on
kaipaus,
lähestyvä
hetki.
Kun viimeisen työpäivänsä aamuna Filemon kohosi taas linnanneidon salongin ikkunan eteen, häntä odotti yllätys. Linnanneito oli nyt pukeutunut säihkyvään leninkiin, johon oli upotettu timantteja ja rubiineja ja smaragdeja ja hiuksissaan hänellä oli kuninkaallisen prinsessan helmien koristama kultainen kruunu. Filemon järkyttyi tästä syvästi , sillä vasta nyt hän ymmärsi lemmittynsä olevan juuri kuninkaantytär. Epäröimättä hetkeäkään kuninkaantytär kutsui Filemonin kuitenkin sisälle salonkiinsa, vaikka huomasi nokipojan järkyttyneen. Filemon teki työtä käskettyä ja sujautti itsensä sisälle salonkiin.
-Älä pelkää, rakkaani. Käy peremmälle vain, sanoi kuninkaantytär.
-Kiitos, oi kuninkaantytär, sanoi Filemon.
Sitten he olivat molemmat hetken hiljaa.
-Rakastatko minua?, kysyi kuninkaantytär viimein.
-Rakastan, oi kuninkaantytär. En voi kieltääkään.
-Ihanko varmasti?
-Ihan varmasti, rakkaani.
-No, hyvä. Sitten minulla on sinulle tehtävä.
-Kerro vain, rakkaani, sanoi Filemon.
-Hyvä on, minä kerron. Nythän on niin, että naapurikuningaskunnan, eli varsinkin Preussin prinssi on iskenyt silmänsä minuun. Hän on pyytänyt minun kättäni isältäni. Kuitenkin rakastan yksin sinua, en tätä prinssiä. Mutta en voi kuitenkaan noin vain torjua prinssiä, sillä sellainen johtaisi avoimeen sotaan kuningaskuntiemme välillä. Niinpä isäni vaati minua järjestämään kilpailun, jonka voittaja saa palkintona käteni. Osallistuthan toki tähän kilpailuun, rakkaani? Jos osallistut, olen varma , että tulet voittamaan ja siten isänikin hyväksyy liittomme, sanoi kuninkaantytär.
-Kyllä, tietysti osallistun, rakkaani, sanoi Filemon.
Kivinen pelto
Varhain seuraavana aamuna Filemon kohtasi kilpailijansa, Preussin prinssin linnan pihalla. Prinssi oli sonnustautunut komeaan kultaiseen haarniskaan ja hänellä oli myöskin terävääkin terävämpi kultainen miekka. Sitten prinssi kävi haastelemaan Filemonille. Tähän tapaan hän haasteli.
-Etkös sinä vain olekin se köyhä nokipoika vain?, kysyi ensin prinssi.
-Kyllä vain, hän minä olen, vastasi Filemon.
-Kuinka sinä, joka asut pienessä asunnossa, jossa ei ole edes liettä eikä takkaa eikä savupiippuakaan, luulet voittavasi kuninkaantyttären käden? Kysynpähän vain, sanoi prinssi.
-Vaikka olen köyhä, ei ole kattoni alla sangen suurta suruakaan. Siellä on iloa vain, sanoi Filemon.
-Kyllä minä sinulle surua vielä näytän! Kun minusta tulee Preussin kuningas, katkaisen vielä kaulasi! Mitäs siihen sanot? Pelottaako? , sanoi prinssi.
-Ei pelota, sanoi Filemon.
Sitten prinsessa ilmestyi paikalla ja lopetti kiistelyn:
-Noh, noh, pojat. Älkäähän kiistelkö. Minulla on teille kumpaisellekin kolme tehtävää. Ensimmäinen tehtävä on sadan metrin mittaisen saran kyntäminen kivisestä pellosta seuraavan yön aikana. Toinen on nuolella osuminen kahden sadan metrin päässä olevaan maaliin, minun hiukseeni, mikä saa tapahtua huomenna. Kolmas tehtävä on punaisen ruusun hakeminen kuninkaanlinnan puutarhasta , mikä saa tapahtua sitä seuraavan yön aikana. Ken näistä tehtävistä kunnialla selviää, hän voittaa itselleen käteni. Nyt saatte kumpikin lähteä tästä teillenne. Huomenna odotan teitä aamuvarhaisella tällä samalla paikalla ja odotan kummaltakin, että ensimmäinen tehtävä on suoritettu.
Näin kuninkaantytär haasteli ja sitten hän poistui paikalta. Samoin kumpainenkin kilpakosijoista poistui vähin äänin paikalta.
Seuraavan yön aikana prinssi saapui itselleen määrätyn kivisen pellon reunaan. Mukanaan hänellä oli Preussin kuningaskunnan armeijan sata vahvinta miestä. Hetkessä he käänsivät kivisen pellon kivet ympäri sadan metrin saralta ja kynsivät sadan metrin mittaisen saran kivistä peltoa. Kun sata metriä kivisen pellon sarkaa oli kynnetty, prinssi käski vielä kylvää kivisen pellon viereisen saran kivien sekaan käärmeitä. Perään miehille hän vielä huikkasi. ”Kylväkää niin monta käärmettä kuin on tähtiä taivaalla tai katkaisen kaulanne kun minusta tulee Preussin kuningas!”. Niin hän huusi työmiehilleen ja kylvi itsekin muutaman käärmeen. Mutta sillä aikaa nokipoika vain nukkui asunnossaan. Prinssi oli nimittäin kaiken muun ohella käskenyt apulaisensa sekoittaa unta tuottavaa rohtoa nokipojan juomaan.
Vasta hyvin myöhään yöllä nokipoika heräsi. Hän lähti siltä istumalta kiireen vilkkaan juoksemaan kohti kivistä peltoa , ja hän saapui perille sen laitaan kun taivaalla näkyivät enää Kuu ja Venus. ”Miten minun nyt käy?”, ajatteli nokipoika mielessään. Hän oli juuri aikeissa ryhtyä yksin kyntämään kivistä peltoa kun hän havaitsi käärmeet. ”Miten minun nyt käy?”, huudahti nokipoika ääneen.
Mutta rabbi Löw oli tietoinen siitä , mitä oli juuri tapahtumassa ja hän ilmestyi pellon laitaan. Mukanaan hänellä oli hurja Golem, kivinen ja mainen mies. Rabbi Löw käski Golemia kyntämään ja siinä silmänräpäyksessä Golem alkoi hurjasti kyntää. Hetkeä myöhemmin pelto oli kauttaaltaan kynnetty ja käärmeiltä Golem oli katkaissut niskat. ”Kylvä vielä viljan siementä!”, käski rabbi Löw Golemia. Ja Golem teki työtä käskettyä. ”Kastele vielä siementä!”, käski rabbi Löw Golemia. Ja Golem teki työtä käskettyä. ”Lämmitä vielä siementä. ”, käski rabbi Löw Golemia. Ja Golem alkoi hurjasti puhaltaa ja sen suusta tuli hirmuinen tulipatsas, joka lämmitti viljan siementä niin, että se lähti idulle.
-Kas siinä, oi lauluniekka! Pellossasi siemen on jo idulla, sanoi rabbi Löw nokipojalle.
-Suurkiitos, oi rabbi Löw!, sanoi Filemon ja syleili rabbia.
-Kiitos itsellesi, sanoi rabbi Löw.
Hiuksen halkaisu
Kun aamun sininen hetki koitti, kukko lauloi. Prinssi ilmestyi jo hyvissä ajoin linnan pihalle, jossa kuninkaantytär odotti heitä . Hän oli suuresti hämmästynyt kun hän näki myöskin Filemonin ilmestyvän paikalle. Ja sitäkin hämmästyneempi hän oli kun havaitsi tämän olevan täysissä sielun ja ruumiin terveydessä.
-Onko ensimmäinen tehtävä suoritettu?, kysyi kuninkaantytär.
-Kyllä on, vastasivat miehet kuin yhteen ääneen.
-Mutta minun pellossani on jo siemen idulla, lisäsi Filemon tähän vielä prinssin suureksi hämmästykseksi. Prinssi puri itseään kiukutuksissa huuleen.
-Hyvä on. Sitten siirrytäänkin jo seuraavaan tehtävään. Seuraava tehtävänne on osua nuolella kahden sadan metrin mittaisen lammen toisessa päässä olevaan maaliin, joka on minun hiukseni. Isäni on lammen toisessa päässä tuomarina ja minä lammen tässä päässä. Kilpailu saa luvan alkaa.
Prinssi sai luvan aloittaa toisen tehtävän. Prinssillä saattoi helposti nähdä myöskin etulyöntiaseman tähän osakilpailuun, sillä linnassaan Preussissa hän tuskin muuta tekikään kuin harjoitteli päivät pitkät jousiammuntaa ja muita sotataitoja. Prinsseillä usein nimittäin ei ole parempaakaan tekemistä. Nyt kuitenkin prinssi jännitti ensin jousensa, tähtäsi ja päästi nuolen irti. Nuoli lensi valtavan kaaren lammen yli ja osui suoraan maalitauluun, jonka päälle prinsessan hius oli asetettu. Kuningas huusi lammen toiselta puolelta ”Napakymppi! Nuoli halkaisi hiuksen!”
Nokipojan vuoro oli seuraavana. Ennen kuin Filemon ehti jännittää jousensa, prinssi otti repustaan esille kaksi omenaa. Hän alkoi pureskella toista omenaa ja toisen omenan hän tarjosi nokipojalle. ”Ota toki vastaan ystävyyteni merkki ja haukkaa omenaa kanssani, nokipoika. ” Filemon arvasi, että omena oli myrkytetty, joten hän pisti omenan vain taskuunsa, eikä vahingossakaan puraissut sitä.
Filemonilla ei ollut juuri minkäänlaista aikaisempaa kokemusta jousiammunnasta ja tälläkin kerralla hän aprikoi mielessään, miten hän selviytyisi tästä. Filemon kurkotti katsomaan lammen pintaa ja siinä samassa hän näki itsensä kuvajaisen ja sen vieressä prinsessan kuvajaisen. Samassa häntä alkoi silminnähden pyörryttää ja tuntui, että prinsessan kuvajainen kasvoi pituudessa hänen silmiensä edessä. Pian se ulottui aivan lammen toiseen päähän saakka. Silloin Filemon kuuli prinsessan kuiskauksen ”Ammu.”. Ja juuri silloin nokipoika jännitti jousensa, tähtäsi ja päästi nuolen irti. Kaikin tavoin Filemon yritti välttää osumasta prinsessan kuvajaiseen lammen peilipinnassa.
Ja kas, nuoli lensi taas valtavan kaaren lammen toiselle puolelle, josta kuului samassa kilahdus. Hetkeä myöhemmin kuningas huusi lammen toiselta puolelta: ”Napakymppi! Nuoli halkaisi toisen nuolen ja samalla hiuksen!”. Tämän kuultuaan prinsessa oli tyytyväinen, Filemon suuresti huojentunut ja prinssi entistäkin kiukkuisempi. ”Siirtykäämme nyt kolmanteen tehtävään. ”, sanoi prinsessa.
Ruusujen aika
-Viimeinen tehtävistänne on hakea minulle ensi yön aikana punainen ruusu linnan puutarhasta, jota ympäröi viisi sataa metriä korkea muuri ja jonka ovea vartioi maailman vahvin mies. Puutarhassa on kolme ruusua, yksi valkea, yksi punainen ja yksi musta. Ken valkean ruusun poimii , hän vain rukkaset saa. Ken punaisen ruusun nostaa, sille sydämeni annan. Mutta ken mustan ruusun vain näkeekin, hänen osansa on kylmä kuolema. Olkaa siis varovaisia, sanoi prinsessa.
Tämän kuultuaan kumpainenkin kilpakosijoista lähti taholleen. Illan tullen prinssi saapui puutarhan oven eteen, jossa maailman vahvin mies pysäytti hänen kulkunsa. Prinssi tiuskaisi maailman vahvimmalle miehelle: ”Astu syrjään tieltäni! Jos et astu syrjään, minä katkaisen kaulasi kun minusta tulee kuningas! Tai jos astut syrjään, saat kultaisen dukaatin. ”Maailman vahvin mies pelästyi tästä suuresti ja päästi prinssin kulkemaan ovesta. Kultaisen dukaatin hän laittoi taskuunsa. ”Varo kuitenkin, ettet katso mustaa ruusua, sillä se voi maksaa henkesi!”, maailman vahvin mies huikkasi prinssin perään. ”Höpsis!”, murahti prinssi tähän, ”taikauskoisten , vanhojen akkojen tarinoita!”.
Puutarhan muurien sisäpuolella prinssi näki ruusutarhan. Ja todellakin: Siellä oli kolme ruusua, yksi valkea, yksi punainen ja yksi musta ruusu. Prinssi taittoi sekä valkean että punaisen ruusun ja jätti ruusutarhaan jäljelle enää mustan ruusun. Mielessään hän ajatteli: ”Siitäs tiedät kohtalosi, nokipoika! Sillä kun minusta tulee kuningas, minä katkaisen sinulta kaulan!”. Sitten prinssi poistui ruusutarhasta.
Tuona samana iltana nokipoika tuli ruusutarhaa ympäröivän muurin eteen. Maailman vahvinta miestä Filemon ei rohjennut haastaa kaksintaisteluun vaan päätteli, että viisainta oli kiivetä puutarhaa ympäröivän viisi sataa metriä korkean muurin ylitse. ”Se on vaarallista puuhaa ja siihen menisi varmasti koko yö. ”, ajatteli Filemon. Filemon oli kuitenkin tottunut kiipeilemään korkeilla katoilla ja niin hän rohkaisi mielensä ja ryhtyi tuumasta toimeen. Puolen yön aikoihin Filemon saapui muurin harjalle ja alkoi laskeutua muuria alaspäin puutarhaan. Tuolloin kaikki näytti vielä hyvältä.
Kellon ollessa kaksi yöllä Filemon laskeutui turvallisesti puutarhan maan pinnalle muurien sisäpuolella. Silloin hän sitoi silmilleen huivin, niin , että hän välttyisi näkemästä pelättyä mustaa ruusua. Sitten Filemon asteli kohti ruusutarhaa. Ruusutarhassa Filemon hamuili käsillään ruusuja ja samalla pohti mielessään, miten hän tunnistaisi ruusujen värin pelkillä käsillään ilman silmien apua. Ja kas kummaa: Ruusutarhassa oli jäljellä enää vain yksi ruusu - ja hetken asiaa pohdittuaan Filemon päätti taittaa tuo yhden ainoan ruusun. Ruusun Filemon laittoi kangasnyytin sisään. Sitten Filemon poistui ruusutarhasta. Samassa alkoi sataa, ukkonen jyrisi ja salamoi. Nokipoika Filemon kastui hetkessä läpimäräksi.
Saavuttuaan takaisin puutarhaa ympäröivän muurin ääreen, Filemon päätti katsella löydöstään. Mielessään hän pohti: ”Kunpa se ei olisi musta ruusu! Kunpa se ei olisi musta ruusu!”. Ja kun Filemon avasi kangasnyytin ja katsoi ruusua, hän ei ensin nähnyt mitään paitsi mustaa, koska oli hämärää ja satoi. Sitten Filemon oli näkevinään kädessään kauniin, purppuranpunaisen ruusun. Tästä Filemon sai aivan uutta voimaa. Filemon sulki kangasnyytin ja lähti kiipeilemään vaarallista, liukasta seinämää pitkin samanaikaisesti kun taivaalla jyrisi ja salamoi.
Seuraavana aamuna prinssi oli ilmestynyt linnan pihalle jo varhain. Hän ojensi prinsessalle ruusunsa, punaisen. ”Kiitos. ”, sanoi prinsessa ja niiasi kauniisti. Hetkeä myöhemmin myös Filemon saapui paikalle ja ojensi ruusunsa prinsessalle. ”Kiitos. ”, sanoi prinsessa ja niiasi kauniisti - ja lisäsi vielä ”Sinä tiesit, rakkaani!”. ”Mutta eikö tuo ole juuri se musta ruusu?”, huudahti prinssi. ” Samassa nokipoika huomasi ojentaneensa prinsessalle juuri mustan ruusun ja hän oli siinä samassa pyörtyä. Mutta prinsessa sanoi vain rauhallisella äänellä: ”Katsotaan. ”
Sitten prinsessa otti esiin vesikannullisen ja upotti prinssin ruusun kannuun. Ruusu meni kannuun punaisena, mutta tuli ulos valkoisena. Sitten prinsessa upotti kannuun nokipojan ruusun: Ruusu meni kannuun mustana, mutta tuli ulos punaisena. Sitten prinsessa lausui:
-Katsokaas, pojat: Ei ollut alunperinkään olemassa mustaa ruusua. Oli vain kaksi valkoista ruusua ja yksi punainen. Toisen valkoisista ruusuista minä maalasin vesivärillä punaiseksi ja punaisen ruusun päälle minä ripottelin hieman nokea niin, että se näytti mustalta. Ja tämän todellisen punaisen ruusun minulle toi juuri nokipoika, siispä hänelle sydämeni annan. Prinssi saa vain rukkaset. Näin prinsessa haasteli.
Tämän kuultuaan prinssi meni aivan suunniltaan. ”Minut on petetty!”, hän huusi raivoissaan. Sitten hän tarttui kultaiseen miekkaansa ja työnsi se prinsessan sydämeen ja samalla huusi : ”Sydämesi lupaisit, siispä sydämesi annat!”. Prinsessa lyyhistyi kuolleena maahan.
Tämän nähtyään Filemon ajatteli mielessään: ”Rakkaani on kuollut. En halua itsekään enää elää. ” Silloin nokipoika muisti omenan, jonka hän oli saanut prinssiltä edellisenä päivänä. Se oli yhä hänen taskussaan. Filemon otti esille omenan ja puraisi sitä. Samassa Filemon kaatui kuolleena maahan prinsessan vierelle. Omena oli todellakin myrkytetty.
Hetkeä myöhemmin rabbi Löw saapui paikalle ja mukanaan tällä oli hurja Golem. Kun rabbi Löw näki, mitä oli tapahtunut, hän käski Golemia: ”Iske maahan. ” Samassa Golem tarttui miekkaan ja iski yhdellä iskulla prinssin pään irtipoikki kaulasta alkaen. Prinssi lyyhistyi kuolleena maahan toisten vierelle. Sitten rabbi Löw kyyristyi prinsessan ylle, otti laukustaan esille ihmesalvaa ja hieroi sitä prinsessan haavaan.
Samassa haava ihmeellisesti parantui, prinsessa nousi ensin istumaan ja sitten seisaalleen. Samassa prinsessa näki mitä tämän rakkaalle Filemonille oli tapahtunut ja niin prinsessa purskahti itkuun.
-Etkö voi auttaa rakkaintani, oi rabbi Löw?, prinsessa pyysi kyynelehtien.
-Voiteeni ei tehoa myrkkyihin, sanoi rabbi Löw surullisena.
Silloin kuninkaantytär poimi maasta mustan ruusun, sen samaisen, jonka nokipoika Filemon oli hänelle antanut. Sitten prinsessa painoi ruusun rakkaimpansa , Filemonin rinnalle ja kyyristyi suutelemaan nokipoikaa suulle. Silloin tapahtui ihme: Nokipoika Filemon heräsi eloon. Filemon suuteli prinsessaa takaisin ja he molemmat olivat sangen iloisia.
Häät
Vielä tuona kesänä kuninkaanlinnassa järjestettiin suuret häät, jossa prinsessa Isabella ja nokipoika Filemon vihittiin pyhään avioliittoon. Molemmat , sekä prinsessa Isabella että nokipoika Filemon, vastasivat ”Tahdon ” Jumalan kasvojen ja pyhän seurakunnan edessä - Ja siitäkös vasta riemu syntyi Böömin kuningaskunnassa!! Hääseremonian jälkeen Böömin kuninkaanlinnassa järjestettiin suuret pidot. Pidoissa Filemon lauloi vanhan laulun. Näin se meni:
Vanhan linnan puutarhassa on musta ruusu piilossa
ja taru kertoo jos sen joku löytää
hän kerran lemmen tähden tuhon saa.
Kerran illan varjoihin mä linnan puutarhaan astelin
ja silloin mustan ruusun sain mä nähdä
sen joka ihmismielen lumoaa.
Ja tuntien vain oudon taikavoiman
mä poimin sen tuon turmaa tuovan lahjan.
Sinä yönä myrsky nous ja rakeet löi ja salamoi
sain nähdä silloin lumoavaa unta naisesta ken mun sydämeni vei.
Ja joka yö tuo unikuva saapuu ja suudelmiin mun sydämeni uupuu.
Kuihtumatta vieläkin on musta ruusu pöydälläin
mun lemmestäin se tuorehena säilyy
kunnes se vie mun nuoren elämäin.
Myöhemmin prinsessa Isabella ja nokipoika Filemon saivat sangen monta lasta ja he olivat sangen onnellisia yhdessä. He rakastivat toinen tosiaan ikuisesti. Mikään ei voinut enää erottaa heitä - ei ihmiset ei enkelit eikä henkivallat.
Häiden jälkeen rabbi Yehuda Löw herätti ihmesalvallaan myöskin Preussin prinssin henkiin. Rabbi Löw nimittäin halusi teollaan estää sodan kahden kuningaskunnan eli varsinkin Preussin ja Böömin välillä, eikä siinä juuri muu auttanut. Prinssi palasi sittemmin naapurikuningaskunnan, Preussin kuninkaanlinnaan sangen vihaisena. Kun prinssistä tuli sittemmin oman kuningaskuntansa, Preussin kuningas, hän kuitenkin aloitti sodan Isabellan ja Filemonin hallitsemaa Böömin kuningaskuntaa vastaan. Mutta se onkin jo toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti